2010/08/19

He can`t walk but he can change my life...

Haluan kiittää Mimmiä kommentista, joka pelasti aamuni ihan kokonaan.

Blogini on 100% Sini-laatua ja varmasti sen näköistäkin aina välillä. Annan blogille paljon mutta senkään perusteella ei voi määrittää, millainen ihminen olen. Pyrin olemaan aidoimmillani blogissa, mutta sekään ei tosiaan riitä kertomaan minusta tarpeeksi ihmisenä.

Minäkin pyrin kirjoittamaan lähinnä vain itselleni, mutta tottakai se vaikuttaa suuresti ketä tätä lukee. Pyrin kuitenkin myös siihen, ettei minun tarvitse sensuroida kirjoittelemisiani sen suuremmin kenenkään takia.





Minun on monesti tehnyt mieli tulla avautumaan sellaisesta seikasta, kun raskauden tuomsta herkkyydestä kaiken suhteen. Eilisestä on hyvä esimerkki.

Minä en voi sille mitään, mutta aina, kun näen heidät, minä en pysty pidättelemään kyyneleitäni. Isän ja pojan. Isän joka työntää poikaansa rullatuolissa, joka on arviolta ehkä 5-7-vuotias. Mutta aina, kun näen että se rullatuoli lähestyy mutkan takaa alkaa kyyneleet virtaamaan poskille.

Miksikö?


Säälinkö minä poikaa? Tai isää? Pelkäänkö? Itkenkö ilosta?

En käsitä sitä tunnetta mutta, kun se poika hymyilee aina sinä tuolissaan niin alkaa itkettämään kaikki maailman epäreiluus. Poikahan saattaa olla syntymästään asti vammainen tai joutunut onnettomuuteen, mutta joka tapauksessa hän on elossa ja jaksaa jakaa hymyään meille vastaantulijoille. En osaa pukea tätä nyt sanoiksi, mutta se poika on juuri se asia joka saa minut herkistymään ja ajattelemaan elämääni enemmän. Se vaikutus niin pienessä pojassa on jotain niin uskomatonta ja hienoa.

4 kommenttia:

  1. Ihanaa on aina kun vanhempi jaksaa lastaan rakastaa kaikesta huolimatta. Tuommoisia tapauksia on vaikea kohdata kun huomaa, että sitä märehtiikin ihan turhia asioita maailmassa, voisi olla "huonomminkin", ja ne joilla menee "huonommin" ei edes siitä ole moksiskaan koska ovat paljon kiitollisempia siitä mitä on!

    Itse vammaisen lapsen vanhempana on taas sitäkin osuutta itsessään joutunut venyttämään; vanhemman on myös vaikea antaa "poikkeavuutta" anteeksi, jos se ei näy ulospäin, kuten vaikkapa juuri rullatuolit tai vaikka kromosomipoikkeavuus Downin syndrooma, kerran se ei koko ajan ole silmillä, ja niin sitä helposti unohtaa.

    VastaaPoista
  2. toi oli mun mielestä ihanaa luettavaa, tommonen herkkyys ja tunteellisuus. en tajuu ihmisiä jotka syrjivät toisia (no okei, on mullakin välillä sillon tällön ennakkoluuloja mutta yritän vältellä niitä), hienoo että sä oot herkkä ja tunteellinen, keep going, girl !<3 :)

    VastaaPoista
  3. Moikka! :) Oon lueskellu jonkun aikaa tätä blogia ja ootan tosissaa joka päivä et pääsen taas kattoo mitä oot kirjotellu! Ollaan miun miehen kaa mietitty muuttoa savonlinnaa ja oliski kiva kuulla et millasta siellä on talvella kun tunnetusti tollanen kesäkaupunki?

    Meillä on kolme kuukautta vanha poika ja hänel on todettu syntymästä saakka vamma joka vaikeuttaa tällä hetkellä elämää mut pystytään korjaamaan leikkauksella. Aattelin vaan todeta et järkytyksen jälkeen poika on täynnä elämää enkä vois muuta toivoa! :) Tottakai aina toivotaan että ois terve lapsi mut kaikesta selvitään! Onnea siulle odotukseen ja jakselemisia. :) Raskaus on rankkaa aikaa mut sitä myös tulee joskus kaipaamaan. ;D

    VastaaPoista
  4. Ainiin piti kysyä et missäpäin savonlinnaa asutte? Ehkä oot jo kertonu sen aikasemmin mut en enää muista. :D

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...