" tomaattikeitto sanoi...Hei lukaisin tossa pari päivän aikana koko blogin läpi ja pakko huomauttaa miten paljon etenkin raskaus on sua kasvattanut! :) Vaikutat paljon tasapainoisemmalta ja onnellisemmalta kuin blogisi alkupäässä.
Paljon tsemppiä loppuraskauteen ja voimia koko nuorelle pikkuperheelle :) "
Minun pitikin kirjoittaa tästä oma postaus jo jonkin aikaa sitten, mutta tuon kommentin innoittamana päätän avautua elämästäni nyt hieman enemmän. Koska Tomaattikeitolla on ollut melko suuri urakka lukea koko blogini läpi niin nostan hattua hänelle. Tämä on nopea tarina siitä, miten tähän ollaan päädytty.
***
Aloitetaan siis keväästä 2008. Peruskoulu lopuillaan. Päiväni kuluvat sumussa. Tulen koulusta, nukun monta tuntia, teen yömyöhään läksyjä ja pänttään, menen nukkumaan ja herään kouluun uudestaan. Syön mitä jaksan, jos jaksan ja käyn tupakoimassa salaa aina, kun tuntuu, että pää räjähtää,. Sairastelenkin paljon. Silloinen poikaystäväni on ainuita syitä, miksi haluan pyrkiä eteenpäin. Suuret odotukset painavat harteitani, olenhan esikoinen, minun on onnistuttava joka asiassa. Kotona on helvetti irrallaan, meillä on typeriä ja liian tiukkoja sääntöjä ja ilmapiiri on ahdistava. Olin kuitenkin luonut suojan, minun pahaa oloani ei nähnyt kukaan.
Kuitenkin saan hyvän keskiarvon ja pääsen opiskeleman ammattikouluun sähköpuolelle, joka todellakin kiinnosti minua.Sinä kesänä olen jotenkin tasaisesti hukassa, aloitan leikkimisen ruoalla. Ajatus se vain oli. Ihan tyhmää hommaa, mutta saadaanpa jotain jännitystä elämään. Laihdutan tietoisesti paljon, oikeastaan kuihdutan. Paino laskee, mutten ole onnellinen. Paino nousee, olen erittäin surullinen.
" Mä olen kyllästynyt niihin
voimiin, jotka ohjailee mun elämää,
jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa.
En tiedä, onko se väärin,
kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan,
sillä niin olis käynyt, jos ois jäänyt eiliseen kii."
Syksy 2008. Käyn koulua, mutta sisälläni kuohuu. Mitä pidemmälle syksyyn kuljemme sitä pahempi mieleni on. Näen vain mustaa, en aurinkoa tai iloa mistään, perustan blogin, jonka tekstit olen tuhonnut jo aikapäiviä sitten. Ehkä osa teistä ehti lukea ne mustaakin mustemmat ajatukset, jotka heikko ja nääntynyt tyttö kirjoitti, minä en voi lukea niitä enää. Leikittelin ajatuksella ajaa mopolla rekan alle yhä useammin, laihdutin lisää ja itkin tuntikausia.
Halusin olla yksin ja koitin erota poikaystävästäni, tutustuin uusiin ihmisiin, enkä tiennyt mitä halusin. Saatoin syödä lääkkeitä väärin ja viiltää pahaan olooni. En osannut kanavoida vihaani muuhun. Tiesin, miten typerää kaikki oli, mutta annoin mennä vain. Elämä oli yksi suuri tukahduttava musta läntti. Halusin pois.. Päädyin kuitenkin muuttamaan poikaystäväni kotiin. Elämäni kohenei hieman, mutta koulua en voinut käydä, en uskaltanut, enkä jaksanut, nukuin kaikki päivät. Saai masennukseen lääkkeet, jotka tekivät kaiken laihduttamiseni turhaksi. Paino nousi mutta mieliala ei..
" Joku mua piteli siinä,
se oli niin kamalan vahva, eikä se halunnut päästää irti.
Melkein kuin lihaa ja verta,
suurempi vuori ja merta,
se sellaiseksi kasvoi mun päässä."
Muutin omilleni ennen joulua ja asustelin yksiössäni. Huonoja päiviä tuli, koulu vaihtui. Aloin kuitenkin olla hieman tasapainoisempi. Lääkkeitä meni, mutta viiltely jäi onneksi melkein kokonaan pois. Ensimmäistä kertaa näin auringon kaikessa mustassa. Tilannetta oli kuitenkin vaikea saada pidettyä kontrollissa, ailahteleva mieli, tempperamentti ja ahdistus värittivät arkeani. Jostain syystä olin niin hukassa isteni kanssa. Kaikki oli ihan hyvin, mutta kontrolli puuttui. Poistin blogini ja kaiken, mikä siihen liittyi. Koitin rämpiä eteenpäin. Halusin olla vapaa.
" En odota yllätystä, en pidätä hengitystä.
Mä haluun jättää sen kaiken taaksepäin,
mun pakoni loppuun juostu on.
En mä rohkea oo, enkä kuolematon,
mut mä tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan tän.
Mun pakoni loppuun juostu on. "
Sitten tullaankin siihen, mistä tämä blogi alkaa. Eroamme poikaystävän kanssa ja tästä se varsinainen alamäki lähti sitten. En ole ylpeä, mutten varsinaisesti kadu mitään. Juominen karkaa käsistä, olen koko kesän aikana yli puolet hereilläoloajastani jollain lailla sekaisin päihteistä. Tupakoin paljon, seuraa riittää, rahaa kuluu. Olen vapaa. Mutta yhtäkkiä tämä vapaus ei olekaan niin kivaa. Minulla ei tunnu olevan oikeasti ihmisiä ympärilläni jotka välittäisivät.
" En aio tuntea pelkoo,
vaikka pelkään, et se ei oo musta kii,
mut mä luulen, et ihminen on sitä vahvempi.
Mä aion antaa sen kuolla,
en enää anna sille tilaa hengittää,
mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää. "
Ja sitten kaikki muuttui. Marko tuli ja loput voidaankin sitten lukea tästä blogistani. Markon vaikutus oli mieletön, häntä ei häirinnyt epätasaisuuteni, eikä se, että mieleni ailahteli suuntaan ja toiseen. Sain olla heikko. Se ensimmäinen syksy oli silti vaikea, mutta askel askeleelta ja rakkaudella parannettiin mieleni. Minä olin tasapainoisempi ja iloisempi. Oikeasti iloisempi. Tutustuin itseeni uudelleen. Minulla oli turvaa ja kaikkea, mitä halusin. Minulla oli tulevaisuus. Ja viime keväänä raskaustestin kaksi sinistä viivaa olivat minulle viimeinen todistus siitä, että olen tarpeeksi vahva elämään. Tarpeeksi vahva kokemaan ja rakastamaan.
" Mä rakennan kotini yksin,
mä armahdan nimeäni yksin,
ja pakotan pitämään itseni koossa.
En ole se surkea rätti,
jonka sydän on imetty kuiviin,
en rakenna sille kotiini huonetta. "
Raskaus on itsessään kasvattanut minusta ehjemmän naisen. Nyt on pakko olla vahva ja tunnen itseni vahvaksi. Minusta tulee äiti ja haluan, että lapseni on minusta ylpeä ja samalla haluan olla itse ylpeä itsestäni. Olen tyytyväinen elämääni ja luonteeseeni. Tunnen itseni paremmin.Raskaus on opettanut paljon. Olin niin kauan todella hukassa, mutta nyt olen tässä. Nyt olen läsnä, elän elämääni, elän unelmaani. Minulla on tulevaisuus, koska haluan. Koska rakastan.
" Mä valitsin juosta,
koska luulin, etten osaisi muuta.
En enää tunnista itseäni tuosta,
se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan."
ps. Anteksi tekstin epäselvyys. Jos joku asia jäi nyt kovasti vaille selitystä niin kysykää ihmeessä.