Happy New Year!

kuvat täältä.

Neuvolaa ja alennusmyyntejä

Poju kasvaa ihan silmissä. Neuvolatäti kävikin tänään punnitsemassa ja puoli kiloa saatu painoa lisää syntymästä! Eli painetaan tällä hetkellä sen 3780g! Äiti ylpeilee maitonsa riittävyydestä. Muutenkin kehuttiin ja onhan se meille äideille, jotka elävät lapsiensa kautta aina hieno asia, kun terkka kehuu pojan ihoa ja luonnetta.

Jos nyt muuta äiteilyä kaipaatte, niin käytiin kylässä ekaa kertaa tänään! Tosin pikkumies nukkui koko kyläilyn ajan, mutta oli aika söpö, eikös Henna? ;P

Enon sylissä.

Minä en mahda sille mitään. Aina, kun kauppojen näyteikkunat täyttyvät niistä suurista kylteistä, jossa lukee " -50%", olen myyty. Juoksen sovittamassa rättejä, kuin päätön kana. Yleensä tuhlaan rahaani heti mutta tänään en löytänyt mitään! En yhtikäs mitään! Tai no yhdet legginssit rikkinäisten tilalle..Ja yöshortsit.. Mutten muuta.

Olen muuten ottanut käyttöön vaatteet, jotka mahtuivat päälle ennen raskautta. Farkut motivoivat vielä tuolla kaapissa, mutta suurin osa paidoista menee hyvin jo päälle. Ihanat ihanat vaatteeni! Voiko ihminen enempää piristyä?

Uutta vuotta odotellessa

Vuosi 2010 oli elämäni rankin. Yhdessä vuodessa tapahtui ihan kauhean paljon kaikenlaista ihanaa ja kaikenlaista vähemmän ihanaa. Mutta kaikenkaikkiaan takana on upea vuosi, joka oli vähintäänkin täynnänsä verta, hikeä ja kyyneleitä.

Minä olen hyvä tekemään lupauksia uudeksi vuodeksi, mutta aivan todella huono pitämään niitä ( joten kannattaisi jättää lupaamatta..). Tänä vuonna en siis aio luvata laihduttaa, enkä luvata olla parempi ihminen. En aloita mitään alusta, enkä muutenkaan usko, että rakettien ampuminen tai tinan valaminen antaisi minulle voimaa "uuteen alkuun" missään mielessä/tarkoituksessa. Mutta joo, Ainon blogista löytyi tälläinen jutska ja koska tämä henkilökohtaisesti jotenkin kolahti, niin päätin kopioida sitten.




Vuoden 2010...
... tammikuussa otin hiustenpidennykset ja aloin kirjoittamaan blogia omalla nimellä ja pärställä.
... helmikuussa oli ihanat ihanat Wanhojen tanssit.
... maaliskuussa polttelin tupakkia ja odottelin kevättä.
... huhtikuussa täytin 18 ja tein positiivisen raskaustestin!
... toukokuussa teimme päätöksen lapsen suhteen, eikä kaduta!
... kesäkuussa metsästettiin yhteistä asuntoa minulle ja Markolle.
... heinäkuussa löydettiin se yhteinen koti ja muutettiin.
... elokuussa palasin kouluun massu pystyssä.
... syyskuussa mietin kuumeisesti sitä, mitä laitan kasvavan mahan suojaksi, kun kylmenee.
... lokakuussa tapasin isäni ja mahani kasvoi silmissä.
... marraskuussa aloin olla niin helvetin täynnä koko odottamista ja tylsää äippälomaani.
... joulukuussa sain vihdoin pienen poikamme syliin ja kotiin. <3

Vuonna 2011...
... Seuraan esikoispoikamme ensimmäistä elinvuotta, pidämme ristiäiset, täytämme Markon kanssa 19, olemme seurustelleet kaksi vuotta, menemme kihloihin ( kyllä! minä nimittäin aion vaatia tätä sittenkin..), Marko lähtee armeiaan, palaudun raskaudesta täysin ja kasvatan hiuksiani.

Emppu ja Alina, tää on teille omisettu kuva! :P

Iso kiitos kaikille, jotka olette kulkeneet jälleen yhden vuoden Epätodellisessa Todellisuudessani mukana. Kiitos uusille ja vanhoille lukijoille, kaikille rakentaville kommenteille ja rohkaisuille ja neuvoille! Tästä on hyvä jatkaa ensi vuonnakin. Epätodellinen Todellisuus pysyy edelleen blogisekametelisoppana ja meidän kolmen seikkailua saa kyylätä vuodenvaihteen jälkeenkin täältä samasta paikasta. 

Isyyttä tunnustamassa

Kun avoliittoon syntyy lapsi, on käytävä lastenvalvojan luona tunnustamassa isyys, kun avoliitossa asia on sillä selvä ilman mitään ylimääräisiä paperihommia. Täyteltiin siinä sitten eri papereita, joissa varmistettiin se, että olemme vakuuttuneita siitä, että Mappu on Markon poika. Ja koska olemme ehjä pikkuinen perhe, niin kirjoitimme samalla yhteishuoltjuussopimuksen. Kyllä siinä papereita täytellessä oli taas niin aikuinen olo, ettei tosikaan. ( Onhan sen oman nimen kirjoittaminen kymmenen kertaa eri paperiin niin kauhean haastavaa..)

Ollaan muuten selvästi höperöitymässä täällä neljän seinän sisällä Markon kanssa. Nauretaan joka asialle ja ennen kaikkea niille kaikista tyhmimmille. Esimerkkinä: " Mies meni kauppaan. Lapio. " ( ..got the point?.. ja muuten juu sektiohaavan kanssa nauraminen on sitten tosi pop!). Jos joku kuuntelisi meidän juttuja sen puolisen tuntia, niin lapsi haettaisiin varsin pois ja meidät suljettaisiin pehmustettuun huoneeseen. Sen verran tasokasta verbaalista tuotantoa nimittäin. Laadusta tinkimättä..

Tiedättekö mitä? Tapahtui se, mitä pelkäsin. Minun blogistani on kovaa vauhtia tulossa sellainen " Käytiin tänään kaupassa ja syötiin makaroonia ja vaihdoin 4 kertaa vaipan ja paska oli tätä lajia ja joo niin kissa sanoi miau ( ai niin mut ei mulla ollu kissaa..)"- blogi ja tämä on melko hälyyttävää. Ketä oikeasti kiinnostaa " Vau! Sain lapselle tänään päälle tälläiset vaatteet ja pumppasin litran maitoa "- päivitykset?
Ja yhyy, blogi on täyttynyt lapsen kuvista, vaikka ei pitänyt, mutta minkäs teet, kun hän on selvästi enemmän nätimpi ja äitin on hyvä pysytellä kameran toisella puolella vielä jokusen viikon. Ihan vain teidän silmiä suojelen tässä.
Homman motto on siinä, että muuta ei minun elämässäni juurikaan tapahdu. Tälläistä perus vauva-arkea, mutta sehän on hirmu tylsää luettuna ( Kun sitä elää, niin se on aika hektistä koko ajan..).
Taso siis laskee samaan tapaan, kuin lapset Prisma-muovipuseilla huonossa rinteessä, eli hitaasti, mutta kuitenkin. Tehdäänkö asialle jotain? 

<3 Miten voikaan olla suloinen?

Tarjoiltiin tuossa penskalle korviketta, kun oma maidontuotanto oli kipeilyn jälkeen aluksi vähän heikohkoa. Oletteko koskaan nähneet, kun vauva pulauttaa sitten ruokansa kaaressa ulos? Oli muuten sen verran komea kaari, että päiväpeitto kastui kolmesta kohtaa..

Sini kuittaa.

elossa..

Elämä alkaa voittaa taas täällä pikkuhiljaa. 39 asteen kuumeessa ei ole kiva olla. Sairaalassa olen käynyt kahdesti ja nyt vain odotellaan sitten soittoa infektiolääkäriltä. Yöt on ollut kauheita, mutta pelastukseksemme meillä oli mummo auttamassa, itse en ole edes kyennyt imettämään parin päivään.

Mutta eteenpäin ja päivä kerrallaan, kyllä me tästä tervehdytään.

Ps. Itku pääsi, kun yksi ihanista ystävistäni saa lapsen!

<3

Eikä taaskaan niin, kuin elokuvissa..

Voihan sen joulun aloittaa vaikkapa käymällä sairaalassa..

Aattona aamuyöllä nousi minulle korkea kuume, joka ei ottanut laskeakseen ja koska alla oli se kohtutulehdus, oli otettava aamulla yhteys päivystykseen ja kipaistava sinne ennen 9. Eihän siinä, mutta tuo Marko on myös kuumeessa ja jossain selittämättömässä vatsataudissa ja oksensi lähes koko aamun, eikä kummastakaan ollut vauvaa hoitamaan kuumehouruissa. Mutta onneksi on Mapulla mummo ja pappa. ( Minulla ei ole mitään havaintoa, miten saatiin tuo pieni poika yöllä syötettyä ja pestyä..)

Sairaalassa todettiin, että kohtu ei ole edelleenkään supistunut hyvin ja että siellä on nestettä, joten sain kohtua supistavia lääkkeitä kotiin mukaan ja kontrolliajan sunnuntaiksi. Jos kohtu ei ole tyhjentynyt minua odottaa kaavinta..

Tällä hetkellä tilanne on aamua parempi, ollaan toki voimattomia, kuumeessa, jouluruoka jää valitetavasti syömättä, mutta lahjat saatiin avattua. Kiitos kaikille murusille ihanista lahjoista! ( Mapun leluvuori ääretönkertaistui ja meidän astiasto "aikuistui" lähes kokonaan. Iittalaa ja Arabiaa. .Sain Markolta kaulakorun, jossa on kirjain M. Markollahan on S-kirjain omassa hopeaketjussaan.)


Kiitos edellisen postauksen kommentoijille! <3

Hyvät joulut!

Tulkoon joulu!

Ensimmäinen joulu ilman muita perheenjäseniäni.

Ensimmäinen joulu äitinä.

Ensimmäinen joulu ilma joulukuusta. ( Yuccaalmu ajaa yllä asiansa..)

Heräsin juuri päiväunilta pojan vierestä ihmettelemään, miten "epäaidolta" kaikki tuntuu. Joulu ja koko elämä on jotenkin niin uutta ja ihmeelistä. Reilu kaksi viikkoa sitten minusta tuli pitkän odottamisen jälkeen äiti ja koko identiteettini joutui pienoiseen kriisiin. Yhtäkkiä en ole varma enää siitä kuka olen ja etsin itseäni yhä uudelleen ja uudelleen peilin syövereistä. Tiedän, etten ole enää se sama tyttö, joka vielä kolme vuotta sitten olisi halunnut ajaa skootterilla rekkaa päin. Etten ole enää se sama tyttö, joka pyöri irtosuhteissa juoden humalahakuisesti yhden kokonaisen kesän..Etten ole enää se sama tyttö, joka viilsi ranteitaan auki yön piemeinä tunteina ja oksenteli koulussakin ruokaansa pois. Olen vahvistunut noista vuosista, muuttunut paljon. Ja silti en ole varma siitä, kuka minä olen.

Niin paljon on tapahtunut, olen onneni kukkuloilla ja hetkessä taas ihan hukassa kaiken kanssa. En osaa pukea enää tätä kaikkea sanoiksi, tuntuu, kuin en hallitsisi kaikkea ympärilläni olevaa. Olen maailman onnekkain ihminen, minulla on oma perhe, ystäviä, koti, eikä elämässä ei ole suuria suruja, mutta silti tuntuu, että jotain puuttuu tai on jäänyt tajuamatta.. Lapsi on täyttänyt sydämestäni sen suuren tyhjiön ja olen ihmisenä ehjempi, kuin koskaan, mutta samalla sydäntäni varjostaa uudet huolet, uudet murheet ja uudet pelot. Sitä se vanhemmuus teettää, lapsesta tulee koko elämä. Ei ole mitään, mitä en tekisi poikani vuoksi.

Elämä on maistunut pipareilta ja ruisleivältä, tuoksunut huuhteluaineelta, tuntunut vauvan silkki-iholta ja kuullostanut väninältä ja rakkaudentunnustuksilta viime päivinä. Tälläisistä asioista rakentuu meidän perheen elämä.On iloja ja suruja, mutta meillä on toisemme.

Joulun jälkeen alkaa uusi vuosi. Minun ja Markon ensimmäinen vuosi vanhempina, lapsemme ensimmäinen elinvuosi. Paljon tulee tapahtumaan, mutta näillä näkymin vuodesta 2011 tulee paljon onnellisempi, kuin 2010.

Kuvat täältä.

Toivotamme koko porukka kaikille Epätodellisen Todellisuuden lukijoille erittäin hyvää joulua!

Palaamme näppäimistön ääreen jahka kinkut on syöty, glögit juotu ja lahjat avattu.

Kotikäynnillä

Niin saapui neuvolasta terveydenhoitaja kotikäynnille. Lapsi on kasvanut huimasti, pikkumies on jo lähes 3500g painava! Muutenkin poika sai kehuja liikkuvuudestaan. ( ei malta hetkeäkään paikallaan..)
Pyysin tätiä auttamaan imetyksen kanssa ja hän oli sitä mieltä, että pikkumies on mahdottoman malttamaton tissillä, kaikki muuten okei, sillä maitoa tulee ja lapsi imee aika tahdilla. Kipuun suositeltiin bepanthen-voidetta ja ilmakylpyjä. Sanoi niinkin ihanasti, ettei kellään ole oikeutta tuomita, vaikka korvikkeita antaisi, kukin tavallaan. Sääli sinänsä, kun maitoa olisi. Pulloon siis vain. Ja loput pakastimeen.

Pikkuinen mies <3

Ensimmäinen kivuton ja hyvin onnistunut syöttö!

Joulu tulee ja näkyyhän se jo tuosta kuvasta kuka on ollut kiltti poika..

..not so SuperMama..

Yön pimeinä tunteina heräsi äiti lastaan ruokkimaan. Äiti huusi kipuaan meko kovaan ääneen, imetys sattui ihan vietävästi.. Viisitoista minuuttia itki lapsi, itki äiti eikä isikään nukkunut siinä huudossa. Lopputuloksena huutavan lapsen syliinsä sai isi ja äiti istui itkemässä rintapumpun kanssa keittiön lattialla. Rintaruokinta ei onnistunut. ----> korviketta kehiin.

Ei järin onnistunut fiilis, vaikka tärkeintähän on, että lapsi sai mahansa täyteen.

ps. Onx normaalii, kun imetyksen ( tai sen yrityksen) jälkeen sattuu rintoihin vielä monta minuuttia.? Demissä eivät osanneet neuvoa XD.

Voi luoja näitä miun juttuja..

Imetyksestä!

Olen onnistunut pahoittamaan mieleni.

Ai miksi?..

Yksi sana: IMETYS

Koska olen syntynyt 90-luvun alussa ja internetti on osa päivittäistä elämääni ja suurin tiedonlähteeni, niin typernä olen mennyt ja lukenut ainakin 10 viestiketjua imetyksestä, pulloruokinnasta, korvikkeista yms..

Asiahan on näin, että meillä imetys ei onnistunut niin, kuin oletin. Lapsi ei viihdy tissillä ja jos sattuukin viihtymään, niin imetys sattuu ja saa minut itkemään ja kiroamaan ( vaikka eihän se lapsen vika olekaan..), sitten jos pumppaan rintamaitoa pulloon ja syötän siitä, tulee kauhea morkkis siitä, etten jaksa yrittää tarpeeksi pitää lasta tissillä..
Internetissä ollaan aika vahvasti kahta mieltä ja valitettavasti suuri osa on sitä mieltä, että Hyvä Äiti imettää ja on velkaa lapselle sen. Lapsen kuuluisi olla tissillä tuntilkausia.. Minun ja muidenkin perheenjäsenteni henkinen kestävyys on melko kovilla, lapsella on tissiraivareita, äiti itkee ja kiroaa, isi joutuu valvomaan yöt tätä kuunnelleen ja menemään päivisin kouluunkin.

Tätähän tämä äitiys on? Lapsi huutaa ja imetys sattuu. Kestä se.

Ei sen tarvitsisi niin olla. Minä yritän imettää, tosiaan yritän, mutta jossain vaiheessa tulee mitta täyteen ja helppoon pulloruokintaan siirtyminen houkuttelee suuresti. Tissit on täynnä maitoa, eli mitään suurta ongelmaa ei olisi.. Saan maanantaina ammatti-ihmiseltä apua tähän tilanteeseeni.

Miksi on hyväksytympää imettää, kuin pulloruokkia?

Minä sain rintamaitoa n. 3 kk ikäiseksi ja sitten en huolinut vissiin rintaa enempää. Silti olen ihan tervejärkinen nuori ihminen ilman suurempia allergioita. Ja olen varma, että pulloruokittu lapsi saa samalla lailla läheisyyden tunteen pulloruokinnassa, kun äidillä on hyvä olla, on lapsellakin, vaikka välissä olisikin pullo, eikä rinta.

Saadaankohan me kommenttiboksiin järkevää keskustelua aiheesta? Otan vinkkejä imetykseen kiitollisena vastaan, sekä kokemuksia kummastakin tavasta syöttää. Tuskin on oikeaa tapaa, jokainen tekee kuten sopii, me viellä opetellaan ja etsiskellään meille sopivinta tapaa.

Isin syli

<3

Nomination

Pääsin ripille vuonna 2008 ja toisin, kuin kaikki muut, minä en saanut Nominationin rannekorua. Katkerana tästä, olen boikotoinut kyseistä tuotetta myöhemmin, kunnes sitten äitini kiikutti rannekorun lahjaksi lapsen syntymän johdosta.

Minun korussani on neljä "erikoispalikkaa". Kirjaimet S ja M, suojelusenkeli ja pienet siniset lastenvaunut.. Ei tarvitse montaa kertaa yrittää arvata loppuiko vuosikausien katkeruuteni korun saamishetken myötä.

Millaisia Nomination koruja teillä on?

Comeback

...sairaalaan nimittäin. Ah. Tämä ihana eristysselli! ( varmaan jonkin sortin ennätys.. Päästiin maanantaina kotiin ja keskiviikkona jo takaisin..) Toissailtana nousi korkea kuume ja eilen illalla kuume oli jo niin korkea, että lähdettiin käymään päivystyksessä Markon kanssa vauvan jäädessä mummon hoiviin. Epäilivät kohtutulehdusta ja nyt on suoneen laitettu menemään antibiootteja ja otettu paljon verikokeita. Ollaan täällä sairaalassa Mapun kanssa ja jos olot helpottaa niin kotiutetaan varmaan parissa päivässä..( Ellen sitten kotiudu tänne sairaalaan kohta, kun kerta ollaan täällä enemmän, kuin kotona..)

EDIT, 21:10 : Kohtutulehdus, antibiootit kotiin ja toinen resepti tulee postissa, koska ESBL-kantajuuden takia kaikki antibiootit eivät kuulemma pure. Mahd.vähän rasitusta.

Raskauden sietämätön keveys: 40 viikkoa odotusta 3/3

Nyt kun on jo synnytetty ja sillai niin ajatukset ja muistot sun muut sekottuvat keskenään.. Sekavaa tekstiä siis luvassa..

***


Sitten vielä se viimeinen kolmannes, elikkäs viikot 28-42.

Älkää käsittäkö väärin, minä olen nauttinut raskaudesta omalla tavallani ( pienen liikkeistä jne. ) mutta ihan oikeasti tämä on karu totuus minun mielestäni, että viimeinen kolmannes on oikeasti yhtä helvettiä odottamisen kannalta.

Ja minä en edes huomannut viimeisen kolmanneksen alkua... Ainakaan aluksi.

Maha alkoi heti viikon 35 jälkeen vallata alaa supernopeasti aiheuttaen arpia vähän joka paikkaan. Minä selvisin vähällä, muutama iso ja punainen arpi reisissä ja jenkkakahvoissa, pieniä muutama mahassa ja sitten se " viivakoodi" alavatsassa. Tosin sitä viivakoodia, ei näe, kuin peilin kanssa katsellessa. Tiuha rasvaaminen saattoi auttaa ihan älyttömästi ( tai sitten ei. ) siihen miten vähän arpia loppujen lopuksi tuli. Lisäksi oma painonousuni lähti kauheaan kasvuun juuri näillä viimeisillä viikoilla..

Sokereita seurattiin loppuraskaus kotona ja saatiin ohjeet noudattaa vähä hiilarista dieettiä ( lipsuin juu..).

Se on muuten ihan kauheaa, kun pieni olento ei tajua olla kohdussa "oikeinpäin", vaan painaa kylkiin joka ikinen ilta niin, ettei nukutuksi saa. Juuri, kun meinattiin mennä käännyttämään vauvaa, hän päätti kellahtaa oikeinpäin. Tosin mahani malli oli vähän kummallinen, kohtutuntui koko ajan painavan kauhean ylös..Kävely muuttui vaappumiseksi vasta viimeisen kolmen viikon aikana ja vaatekaappi..No se oli melko köyhän oloinen..

Sitten niitä vaivoja..
Närästys.. Ehkä ei puhuta siitä, liian tuskaista muistella..
Väsymys..No sitä oli joo ja vastapainoksi unettomuutta monena yönä..
Liitoskivut.. No ne oli sellaisia sähköiskuntapaisia reisiin..Esti kävelemisen.
Se vessassa asuminen....Oisin voinut muuttaa vessaan..

Henkisistä vivoista en edes viitsi puhua, olin hirmu mahakeskeinen ja kärttyinen. Äippäloma oli kauhean tylsä aikaa, muuta ihmiset oikeasti: LEVÄTKÄÄ SILLOIN! Vauvan kanssa se on aika minimaalista se nukkuminen nimittäin!

Liikkeellä olin ihan viimeisiin asti. Kävin tunnin lenkin heittämässä juuri ennen supistusten alkua.

***

Loppujenlopuksi odotus päättyi hyvin. Ja sain terveen lapsen käsivarsilleni.

Ja oli kyllä sen arvoista!

Ensimmäiset päivämme

Voin kertoa, että, kun on vuorokauden maannut sängyssä sektiosta toipumassa, niin tarvitaan vähintään 3 kätilöä/hoitajaa, että saadaan yksi normaalipainoinen ja nuori nainen sängystä ylös. Ette kuule usko, miten kipeää se ensimmäinen nousu oli. Jalat eivät tuntuneet kantavan millään.
Mutta oli se nouseminen kuinka kauheaa tahansa niin se ei ollut mitään verrttuna ensimmäiseen vessakäyntiin. ( Säästän teitä nyt, mutta silloin siinä istuessani kahden hoitajan tukemana ei ollut itku kaukana..) Liikkuminen täällä kotona on edellen työn alla. Haavaa särkee ja voi luoja, jos sattuu nauramaan tai aivastamaan..

Sairaalassa ollessamme päivät muistuttivat toisiaan aina vain enemmän ja enemmän, kun oli minuutintarkka rytmi syömisen kanssa. Lasta oppi hoitamaan avustuksella tosi nopeasti. Vaipanvaihto on ihan piece of cake, jos vertaa imettämiseen, mutta kyllä sekin avustuksella saatiin ihan mallilleen. Ruoka ei oikein sairaalassa maistunut, mikä on huono juttu, sillä tuskin kotona saan nauttia lämpimästä ruosta sänkyyn kannettuna.. Ai niin juu, kiloja jäi synnärille sen 10 ja vatsasta lähti 10cm.. Maha-asia nyt muutenkin..Se on oikeasti sellainen röllykkä, mutta vielä en jaksa sitä murehtia, imetyksellä pois kilot ja tiukkaa reeniä. ( Tuskinpa koskaan tulee tuo tiukka reeni, mutta yrittää saa?)

On ihana olla kotona, stressitön ympäristö ja mies auttamassa. Ensimmäinen vuorokautemme on sujunut hyvin..Ehkä vähä liiankin hyvin, tuolla nuo pojat nukkuu edelleen.. Ilta menikin poikien kanssa Matrixia katsoessa ja uudessa sitterissä/koliikkikeinussa napottaessa.

Tisseistä!

Syöttöväli on normaalisti joku 3-4 tuntia, nännit jo nyt ihan kauhean kipeät. Maito pamahti päivässä rintoihin ja olen lypsänyt lähes 120ml pelkästään tänä aamuna. Lapsi ei oikein viihdy rinnalla muutein, kuin nukkuessa, söisi mielummin pullosta joka kerta. Ja minua inhottaa, että olen oikeasti melko valmis jo luovuttamaan..Imetys on vaikea asia..
Pienen ilmavaivoja ehkäistää Cuplatonilla ja yöksi laitetaan lämpöpakkaus mahan päälle ja kääritään kapaloon.
Edellisenä yönä kävimme nukkumaan 11 maissa, kahdelta herättiin vähän syömään ja nyt sitten syötiin uudestaan vasta 7 maissa ja nyt nukutaan edelleen..

Ps. On muuten vahdittava tarkkaan, että muistaa syödä. Nimimerkillä " En päässyt sängystä ylös ennen, kuin Marko kuori mandariinin ja toi pari palaa suklaata. Kalorivaje ja sen myötä tullut heikotus ja palelu on ihan hanurista "


EDIT: 21.04.2012 No huhhuh, miten epäselvää tekstiä jopa minulta, huomaa ettei kannata kirjoittaa hormonihöyryissä. Mutta awws ja ikävä tuota aikaa.

Synnytyskertomus

Kuinkas moni teistä on synnyttänyt?
- Joo, niin minäkin..

Kuinkas monella se painajainen kesti esikoisen kohdalla yli vuorokauden?
- Valitettavasti täälläkin..

7.päivä. Laskettu aika, eli rv 40+0 ja yöllä kolmen aikaan alkoivat samantien säännölliset supistukset, jotka kuitenkin lopahtivat 4 tunnin päästä, juuri, kun mietin, että pitäisiköhän lähteä sairaalan takaisin, olinhan vasta kotiutunut 6.päivä sieltä pois. Päivä meni siinä sitten normaalisti eteenpäin ( tosin olin melko turhautunut ja kiukkuinen siitä, ettei mitään tapahtunut..). Kävin tunnin lenkillä, jonka jälkeen, tasan 15.00 alkoivat kipeät supistukset uudestaan. Sitä kipua on vaikea kuvailla, ei se polttanut niin, kuin monet sanovat..Se tuntui lähinnä siltä, että joku puristaisi kohtua kasaan vähän, kuin kramppaisi. Siinä sitten katseltiin sängyssä Matrix-elokuvaa ajankuluksi, lämmitettiin sauna ja kulutettiin aikaa ja lopulta oli myönnyttävä siihen, että kipu on hirmuinen ja lähtö sairaalaan koittaisi taas. Toivoin, ettei tällä kertaa turhaan..

Sairaalassa päästiin sisälle osastolle ja samantien käyrille, johon kivuliaat supisukset piirtyivät. Olo oli kauhea, eikä edes Salkkareiden tai salibandyn MM-kisojen  katsominen vienyt huomiota kivusta pois. Meidän "eristyssellin" ( eristyksissä ESBL:n takia ) kapea punkka oli kova ja aika kului hitaasti. Ennen puolta yötä sain kipulääkkeeksi Petidiniä ja Ventolinea ja sain nukuttua katkonaisesti muutaman tunnin, heräten tosin inhottaviin supistuksiin vähän väliä ( supistusten väli oli koko ajan 5-7 minuuttia ). Kahden maissa herättyäni en voinut nukkua enää, kipu oli kauhea, muttei mitään verrattuna myöhemmin koettavaan kipuun ( yllätys: synnyttäminen sattuu..). Koitin istua suihkussa, kävellä ( tosin käytävälle en saanut mennä joten huonetta ympäri kävely sai olla riittävää liikuntaa.) ja hieroa lämpöpakkauksella.  Lisää lääkitystä en saanut.
Lopulta 6 maissa istuin selkä seinää vasten ja itkin. Pyysin Markoa ( joka nukkui katkonaisesti samassa sängyssä koko yön..) muistuttamaan, että jos ikinä milloinkaan haluaisin lisää lapsia niin minut saa suosiolla jopa ampua ( en liioittele..tai no ehkä vähän..) .

Hieman ennen yhdeksää aamulla ( 8.12 siis. ) meidät hyväksyttiin synnytyssaliin, eikä kävelystä meinannut tulla yhtään mitään. ( Synnytyssalit 2 kerrosta alempana..). Salissa pääsin vaivalloisesti sänkyyn ja käyrille uudestaan. Mukava mieslääkäri teki sisätutkimuksen ja totesi minun olevan auki sen parisen senttiä ja ehdotti kalvojen puhkaisua synnytyksen nopeutukseksi. Oikeastaan en tajunnut sitä, miten kivuttomasti itse kalvojen puhkaisu on tapahtumana, yhtäkkiä tuli vaan ilmoitus, että kohta tuntuu lämpimältä ja sitten aloin vuotaa vettä siihen sänkyyn ( ja sittenhän sitä vuotaa koko loppusynnytyksen sitä vettä ja verta ja kaikkea mahdollista siihen sänkyyn..). Samalla laitettiin pinni kiinni ( ilmeisesti lapsen päähän? ) ja se mittasi lapsen sydänääniä. Supistusanturi nousi koko ajan 99( eli täysiin mahdollisiin vaikka yksiköistä ei mitään hajua..) ja kipeää teki. Sain käytyä vessassa ( limatulpan bongaus), mutta muuhun ei minusta kivuissani ollut. Olisin tahtonut keinuun, mutta jalat eivät tuntuneet kantavan supistusten aikana.

Kätilö ehdotti epiduraalia, jonka anestesialääkäri tuli 10 maissa laittamaan. Marko ei saanut olla läsnä ( ? ). Ensin selkä pestiin ja kaikista pahinta ei suinkaan ollut sen puudutuksen pistäminen selkäytimeen vaan ne supistukset, kun piti maata kyljellään. Epiduraali alkoi vaikuttaa kymmenessä minuutissa ja supistuskipu muuttui lähinnä paineentunteeksi alavatsassa. Tilaisuutta hyväksikäyttäen koitin nukahtaa hetkiseksi ja Marko pääsi käymään kotona syömässä. Pian kuitenkin heräsin hirmuiseen kipuun uudestaan ja pyysin lisää kivunlievitystä. Sisätutkimuksessa edelleen auki vain muutama senttiä. Tässä vaiheessa alkoikin se tuskallisin osuus, soitin Markon takaisin.

Kipulääkettä annettiin lisää. Ja lisää... Ja lisää..... Tuloksetta.
Aina vain sattui ja sattui. Kipu muuttui oikeaksi tuskaksi.
Ja lopulta anestesialääkäri kutsuttiin takaisin katsomaan, miten paljon saa enää antaa. Pyydettiin paikalle lääkäri ja toinen lääkäri ja edelleen olin avautunut sen 3cm maksimissaan. Itkin ja pidin Markoa kädestä, olin varma, että kohta kuolen kipuun. Itkin sitä, että sattuu ja sitä, etten osaa. Aloin menettämään kaiken motivaation, tahdoin vain luovuttaa. Kyllä minä tiesin, että se synnyttäminen on kipeää hommaa, mutta rajansa kaikella..Sitten sattui niin, etten jaksanut edes huutaa. Marko piti kädestä ja silitti, muttei hänkään voinut kivulle mitään.

" Minä en osaa synnyttää, lapsi ei halua tänne.."

Lopulta kipu, väymys, itkeminen, syömättömyys ja lähellä oleva henkinen romahtaminen olivat käsillä. Ja sitten varoittamatta ylilääkäri tekikin päätöksen kiireellisestä sektiosta ennen neljää iltapäivällä.

Ja tässä vaiheessa iski paniikki. Jossain aivojeni sopukoissa tunsin suurta helpotusta siitä, että tajusin kaiken pian loppuvan ja sitten taas iski pakokauhu. En varautunut sektioon missään vaiheessa ja yhtäkkiä huomaamattani minua nostettiinn jo leikkaussalin sänkyyn. ( Ja nyt tarkkana: sain ehkä elinikäiset traumat, kun katsoin synnytyssalin sänkyyn. Se veri/vesimäärä mitä ihmiestä voi vuotaa on mieletön! ) Marko vietiinn vaihtamaan vaatteet ja minä edelleen enemmän ja enemmän itkien ja henkeäni haukkoen makasin sängyssä, jota kärrätiin leikkaussaliin..

Sitten alkaakin olla vain pelkkiä muistikuvia ( luultavasti lääkitys vei muistin..). Minulle esiteltiinn liuta ihmisiä, jotka häärääsivät ympärilläni tehden valmisteluja, minulla oli naamallani happinaamari ja paniikissa etsin Markoa katseellani. Marko istui vieressäni koko ajan silittäen hiuksiani ja hokien , ettei ole hätää ja että pian saadaan pieni syliin. Aloin täristä ja vapista ihan kamalasti. Leikkaus aloitettiinn, mutta en tunne sitä. Vasta silloin, kun joku alkoi painamaan tunnotonta vatsaani tajusin, että pian he ottavat lapsen ulos. Jossain vaiheessa ( 16.26 ) kuului "vääkäisy" ( meidän lapsi ei rääkäise, vaan väkäisee..Tai siltä se kuullostaa..) ja Marko kertoi, että pieni viedään nyt tarkastettavaksi. Päässäni alkoi sumeta.. Jossain vaiheessa pieni tuotiin luokseni, annoin sille muistaakseni suukon, vaikken tajunnutkaan, että kyseessä oli se sama Mappu, jota olin mahassani kantanut. Marko lähtei vauvan kanssa yläkertaan pesemään ja pukemaan ja minä suoraansanoen sammuin leikkaussaliin.. Verta menetin vain puolisen litraa ja silmäyksellä sisäelimetkin olivat kuulemma kunnossa. Istukka oli täydellinen ja painoi 630g.

Kun sitten joskus lopulta heräsin, tärisin edelleen ja ympärilläni oli van enää yksi läääri. Minut oli parsittu kokoon ja peitelty moniin huopiin. Olo oli täysin kivuton, vaikka tuskin jaksoin tajuta mistään mitään. En kokenut mitään suurta onnentunnetta, vaikka tiesinkin lapseni jo syntyneen. Jossain vaiheessa minut kärrättiin sängyllä eristysselliini, jossa Marko oli odottamassa lapsen kanssa. Vauva oli puettu ja kapaloitu ja siellä hän erittäin tyytyväisen oloisena tarkkaili kärrysängystään ympärilleen. Apgarin pisteitä poika oli saanut 9-9-10. Siinä vaiheessa se sydän kai sitten suli lopullisesti..Meistä tuli perhe.

Synnytyksen kokonaiskestoksi tuli siis 25 h 26 minuuttia. 

Ja vaikka se oli helvetti, niin ekaa kertaa lapsen syliin saaminen on kyllä se, millä ne kaikki kivut unohtuvat. Ne pienet siniset silmät ja se vauvan tuoksu.. Tekisi mieli sanoa, että kaikki oli sen arvoista, mutten kehtaa..( vaikka olihan se..)

Synnytyksestä jäi jonkinlainen trauma..Jotenkin se paniikki sai kaiken tuntumaan jotenkin siltä, ettei ollut mitään kontrollia mihinkään. Kätilöt, eikä lääkärit osanneet kertoa, miksi synnytys ei lätenyt etenemään kunnolla, syitä voisi olla monia, mutta kukaan ei osannut varmaksi sanoa. En tiedä olenko oikeastaan jopa melko helpottunut sektiosta loppujen lopuksi.

Mutta tärkeintähän on, että tuolla pinnasängyssä tuhiseva pikkuinen poikamme on olemassa.

Pikakuulumisia

Tälläinen pikapäivitys täältä sairalasta, kun poika nukkuu päikkäreitään ja Marko oli niin ihana, että toi koneen tänne ( Datis, mikä datis..).. Kommentteja tuli niin paljon, että saattaa jotkut kysymykset jäädä huomaamatta, jos jotain kysymistä on, niin laittakaa vaikka tämän postauksen kommenttiboksiin, niin vastailen sitten myöhemmin.

Iso kiitos vielä teille kaikille onnitteluista! Ollaan kyllä hirmu onnellisia pojastamme, niin onnellisia, että pitää nipistää itseään, että tajuaa todellisuuden. Minä pääsen luultavasti kotiutumaan maanantaina, joten heti alkuviikosta kirjoittelen sen yyberpitkän synnytyskertomuksen ( mikä ei ole kaunista luettavaa..) ja postauksen myös näistä sairaalapäivistä. Lisäksi pitänee vielä julkaista se juttu viimeisestä raskauskolmanneksesta, mutta kiirettä en pidä, lapsi etusijalle ja loput asiat ehtii myöhemmin.

Hää huijasi.. Kauhee kitinä ensin, että ois muka hirmuinen nälkä, mutta halusi vain tulla katsomaan syliin Simpsoneita, kun hoitokärrystä ei nähnyt..


Kuten muuten jo aikaisemmin joskus kerroin, niin meillähän oli pojalle nimi valmiina jo kauan sitten. Tosin kaikki te muut joudutte odottelemaan ristiäisiin saakka paljastusta, mutta me Markon kanssa kutsutaan poikaa jo tulevalla etunimellään. Blogissa kuljetaan vielä nimellä Mappu ja tässä pohditaankin, että Mapun yksityisyyden takia, en laittaisi nimeä julkiseksi ja rajoittaisin kuvien määrää. En nyt muutenkaan meinannut tupata kaikkia taiteellisia kuviani tänne ja eihän tämä nyt mikään "vauva-blogi" ole muutenkaan. Mappu on osa elämääni ja sen mukaan kuvia laitan tänne. Yritän jatkossakin postata kaikesta muustakin, kuin perheellisen arjesta. Eli blogin sisältö ei radikaalisti ole muuttumassa.

Pahemmilta tunnekuohuilta olen välttynyt. Tottakai sitä menee hetkellisesti sekaisin, kun sysäytyy vastuu pienestä ihmisestä kahden ihmisen harteille, mutta hyvin ollaan pärjätty. On sellainen tunne, että olisi tuon pienen tuntenut jotenkin aina, tuttuja ilmeitä ja tapoja. Opitaan kumpikin päivä päivältä enemmän.

Juu ja pituutta pojalla on se 49,5cm ja lääkärin mukaan muutenkin terve kaveri.

Ja Marko! Voi että miten ihana mies! Te sulaisitte kaikki ihan varmasti. Tapa, jolla Marko pojastaan huolehtii ja tapa, jolla pojalleen puhuu saisi karaistuneemmankin koviksen huokaisemaan :" Awwwwwwww"


Uskomatonta, miten hyvin me pärjätään sittenkin. Olen ihan varma, että Mappu on juuri se ihme, joka pystyy muuttamaan koko maailman. Olen erittäin ylpeä äiti. Sen varmaan huomaakin.
Mutta on pakko mennä ihailemaan tuota söpöläistä nyt..

Rakkauspakkaus

Kiitos teille kaikille! Kunnossa ollaan, sektiohaavaan sattuu ja väsyttää, mutta kaikki on muuten tosi hyvin. Ei ole paljoa aikaa kirjoittaa mutta nauttikaa kuvista! <3

Olo on epätodellisen ihana! <3 <3 <3

Poika!

Maailman kaunein lapsi! Poika, 3250g ja isänsä näköinen. Kiitos kaikille tsemppauksesta! Kirjoittelen lisää jahka saadaan kone tänne, nyt menen ihailemaan maailman kauneinta asiaa!

The Day

Rv 40+0!

Sitä on odotettu, se paljon puhuttu laskettu aika koitti ja kuten arvata saattaa: mitään ei tapahdu. ( vielä..Mutta tuskin koko päivänä muutenkaan..) Tosin hyvin harva syntyy tasan laskettuna päivänä, että ei se ole kummallista lainkaan, vaikka pieni köllisi siellä vielä tovin jos toisenkin...

Tosiaan, lapsi on ollut valmiina kauan, pieniä enteileviä merkkejä synnytyksestä on ja silti vielä odotellaan. ( Ei siis vahva puoleni, jos joku ei ole sattunut huomaamaan..). Tällä hetkellä aika tuntuu menevän lähinnä takaperin. Tylsää siis on. Tai ei nyt tylsää, mutta en millään jaksaisi odottaa. Pianhan me ollaan oikea perhe Markon ja vauvan kanssa ja voi olla, että jo viikon päästä ollaan kotiuduttu sairaalasta pikkuinen mukanamme. Mutta silti..Tästä se oikea odottaminen alkaa..

Kesä 2009

Olen jo alkanut miettiä, mitä raskauden jälkeen tapahtuu. Ensimmäisistä viikoista tarvitsee tuskin kantaa huolta. Tulee joulu ja uusi vuosi ja sitten viimeistään helmikuussa on ristiäiset. Sitten olen kotiäitinä, täytän huhtikuussa 19, Marko toivon mukaan kirjoittaa ylioppilaaksi ja lähtee armeiaan.. Meidän elämässä on siis jonkinlainen suunnitelma vähäksi aikaa.. Ja tietysti arkeamme tähdittää se ihana ja odotettu pieni. Sehän on tärkeintä.

Hassua tosiaan, minusta tulee äiti ihan pian! Minusta, josta ei koskaan pitänyt..Minä tosiaan saan lapsen, pääsen lykkimään vaunuja kyllästymiseen asti ja seuraamaan uutta elämää päivittäin. Se tuntuu jo nyt hirmu tärkeältä hommalta. Se tuntuu siltä, että oikeasti alkaa käsittämään elämisen merkityksen.

juhannus 2010

EDIT: Heräsin 3 maita kipeisiin supistuksiin, joita olen kellottanut neljästä lähtien, melko säännöillisesti väli on sen 5 minuuttia. Jatkunut nyt melkein kaksi tuntia melko kipeinä.. Eli joko nyt? Joko nyt?


----> supistusten kesto 4 tuntia ja loppui


EDIT 2: supistukset alkoivat uudestaan 3 aikaan ja kestäneet taas sen parisen tuntia. Välillä sattuu niin että silmissä mustenee.. :D jännätään siis kaikki vielä!

Pettymys

Kummallinen kiukkukohtaus, tunnin lenkki ja selkäkipuja tuntikausia.

Ja sitten ne alkavat. Supistuksia 2-7 minuutin välein heti kello 22.00 jälkeen. Aloitan varovasti kellottamaan supistuksia ja lopulta  kuuman suihkun,  kuuman kauratyynyn, hieronnan, muutaman Pasilajakson ja ruisleivän syömisen jälkeen lähdemme Markon kanssa ajamaan kohti sairaalaa. Olemme perillä ennen 3 yöllä ja hieman jo olen toiveissani pienen syntymisen suhteen, itsenäisyyspäiväksi vielä. Käyrille piirtyi supistuksia ja saamme Markon kanssa perhehuoneen yöpymistä varten. Sisätutkimuksessa en ole, kuin sormelle auki ja vuodan vain vähän verta sen jälkeen.

Sitten jossain alitajunnassani tajuan, ettei se vauva synnykään tänä yönä. Nukahdamme sairaalan "parisänkyyn" ja aamulla ne kivuliaat supistukset ovat melkein tipotiessään. Koitamme nukkua vähän ja puolen päivän jälkeen, kolmannen käyrän jälkeen saadaan lähteä kotiin takaisin kasvamaan.

Ensin olin vihainen siitä, että minua oli huijattu.

Sitten itkin kauan sitä, miten typerää koko synnytystouhu on...

Ja sitten olin vain pettynyt, ihan äärettömän pettynyt, ettei mitään tapahtunutkaan..

Ja nyt vituttaa. Ei se lapsi sittenkään tullut, vaikka supistukset olivat selvästi kivuliaita ja säännöllisiä.. On melko huijattu ja petetty olo.. Onneksi sairaalassa oli sentään karjalanpaistia lounaaksi..

Ehkäpä se lapsi sieltä kuitenkin tulee.. Suklaata nassuun ja Markon viereen sohvalle, niin kyllä se siitä..

Itsenäisyyspäivä

Suomen itsenäistyminen itsessään oli kuiva tapahtuma. Laadittiin itsenäistymisjulistus joulukuun 4.päivä 1917, jonka eduskunta sitten hyväksyi joulukuun 6.päivä, joka vakiintui myöhemmin itsenäisyys- ja kansallispäiväksi. ( Muut valtiothan tunnustivat Suomen valtion olemassaolon vasta myöhemmin..)  

Joten siksipä me fiksuina suomalaisina keksittiin, että itsenäisyyspäivänä muistelemmekin niitä suomalaisia, jotka olivat mukana 1900-luvulla sodissa, palvelemassa maatamme ja takaamassa meille vapaata Suomea. Telkkarista tulee perinteisesti joko Tuntematon Sotilas tai Talvisota-elokuva aiheeseen liittyen ( kummatkin nähty! Tosin mleko puuduttavaa oli katsoa..). Seuraamme myös linnanjuhlia, erinäisiä paraateja, käymme haudoilla, poltamme kynttilöitä ja nostamme lipun salkoon.

Kaikesta huolimatta on ns. Suomen syntymäpäivä ja itse ainakin olen mielissäni saadessani syntyä tänne "hyvinvointivaltioon", jossa  on lievästi sanottuna hieman puutteita. Ollaan me suomalaiset hienoa kansaa, tai jos ei nyt hienoja niin uniikkeja ainakin. Mikäs sen parempaa, kuin salmiakki, Fazerin sininen, sauna, ruisleipä.. ( miten nää melkein kaikki liittyi ruokaan?!)..

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Veikkauspiste

Mappusen syntymäpäivää ollaan lähipiirissä veikkailtu ahkeraan. Otetaas huomioon, että laskettu aika on 7.päivä!

Marko: "pari viikkoa etuajassa " [x] FAIL!
Itkonen:  5.päivä  [x] FAIL
Wandabe, Insenbility: 6.päivä [x] FAIL
Allu: 7.päivä ( sama synttäripäivä..) [x]

Niistuneiti: 8.päivä [x] <3

Karvinen, Hile, Anonyymi: 9 päivä []
Rale, Anonyymi, Jenni: 10 päivä   []
Saija, Henna: 11.päivä []
Mikke, Jii, Sandra, Emelie: 12. päivä []
Anniina, Hirmulisko: 13.päivä []
Suvi: 14. päivä []
Anonyymi, Titti, Nekotaana: 15.päivä []
Dzei, Viherpiiperö: 16.päivä []
Emilia: 17.päivä []
Laura, Sini: 19.päivä []
Nappi: 20.päivä []
Mie ihe: " käynnistys 22.päivä.." []
Nanami: 24.päivä []
Kastehelmi: 26.päivä []


Jotenka mites? Löytyykö ruudun siltä puolelta hyviä arvauksia syntymäpäivän suhteen? Katsotaanpas, kenen veikkaus on lähimpänä :D

jouluverhot <3

Olen niin hirmu jouluihminen taas vaihteeksi. Nousin ennen kuutta ( en kylläkään tarkoituksella..) ja laitoin ikkunaan jouluverhot, jotka äiti oli Hobbyhallista tilannut meille, keittiö on melko punainen ja kaikki melkein samaa sarjaa.. Mutta jouluun kuuluu punainen.. Eikös?

huivi/Lindex, huppari/H&M Mama, farkut/H&M Mama, toppi/ H&M Mama, kengät/ Tapas

Taisi jäädä mainitsematta, mutta kävin eilen kampaajalla ja kattokaa nyt tota wannabe-eloveena-tukkaa. Kuvat ( varsinkaan tää kännykkäkameralaatu ) ei anna tuolle kullan/hunajan värille oikeutta, ei todellakaan! Tosi kiva leikkaus, otsahiukset vinossa eikä pituutta ei lähtenyt olleskaan latvoista pois. Toi värivalinta mahtaa kummastuttaa monia, mutta minulla on vaalennusurakka meneillään ja ensi kerralla otetaan lisää täysin platinavaaleaa raitaa lisäksi ja vaalennetaan siis näin asteittain aina vähän.

ilmeet.com

Satuin ikäväkseni huomaamaan rivin uusia raskausarpia alavatsassa. Joudin peilin kautta ja vielä nostamaan mahaani, että näin ne ja arvatkaahan, ne on kuin viivakoodi alavatsassa!. Mielipahaa, mielipahaa.. Mutta ne kuuluvat asiaan.. Silti en pääse siitä yli, miten rumia ne ovat. ( Okei, älkää ampuko, minun arpimääräni on varmasti oikeasti vähäinen, eli turhaan valitan..)

Itsenäisyyspäivän kukat

Ja siis juu:

- Ihana Emppu kävi minua moikkaamassa ( oikeasti tuli ostamaan kengät..)

- Hajotin poskipunan miljoonaksi muruseksi aamulla. ( Rähmäkäpälä!)

- Ostin tosin uuden tilalle..Ja uuden puuterin..

- Lähtisin lenkille, mutta sataa lunta.. ( Huono tekosyy..)

Mukavaa lauantaita!

Havaintoja

Olen tässä tehnyt muutamia havaintoja raskautta koskien..

* Heti raskaustestin jälkeen aloin rekisteröimään jokaisen vaunuja työntävän ihmisen n. 4 km päästä ( isit ja vaunut <3 ), kuulin itkevät vauvat ja katsastin vauvamassuja. Ja tämä edelleen voimassa.

* Autojen käsinojat ( juuri ne ikkunoiden yläpuolella ) ovatkin hyödyllinen keksintö. Nimimerkillä: " En pääse ylös autosta ilman sitä.."

* Olen selvvästi aliarvioinut edellisessä elämässäni vessan tarpeellisuuden. Sitä huomaa viettäneensä raskaana ollessaan enemmän melkein aikaa vessassa, kuin sängyssä.

* Sama aliarviointi on tullut ilmi rasvauksen suhteen. Kosteusvoiteen käyttö ääretönkertaistui.

*  Unet ovat muuttuneet aina vain härömpään suuntaan. Ei siis sillä, etteikö olisi kiva tulla hissan open raiskaamaksi tai ajella rekka-autolla Salkkari-Stuban kanssa....

* Tunetemattomat ihmiset ( yleensä ne herttaiset bussimummot ) ovat huomattavasti kiinnostuneempia minusta ja mahani on yleinen nähtävyys. Eli kukaan tuntematon ei suoranaisesti juokse minua karkuun.

* Närästys on pahinta makuuasennossa ja se iskee välittämättä mistään inhimillisistä kellonajoista.

*  Jo synnytäneet ja muut äiti-ihmiset muistelevat kaiholla raskauksiaan ( sitä miten ihanaa se on. ) ja unohtavat aina kait "vahingossa" kertoa siitä, miten sattui selkään ja joka paikkaan. Joko aika kultaa muistot tai sitten olen selvästi eilainen äiti. ( En siis ernu vaan ernä :D )

En omista kuvia.

InDaHouse feat Teppo

Meillä oli Tepon kanssa mukava ilta, johon kuului GH:ta, pastaa, Transformers-leffa ja tietysti jääkiekkoharkat. ( Voi sitä varusteiden määrää!! Ja miten ihmeessä ne oikein puetaan, kun ei ohjekirjaa ollut missään?!)

Siskon pikkukulta!

Vauvan vaatelaatikko

Koska minulla on äippälomalla ihan kauheasti ylimääräistä aikaa ( miinus ne kaikki työt, mitä julkisuuteeni kuuluu..) niin päätin esitellä hieman hoitopöydän vaatelaatikkoa, jossa on siis tällä hetkellä vauvan tulevia vaatteita. Ja koska ihmiset kauniisti kehoittivat hieman avaamaan lipaston laatikkoa, niin katsellaas nyt sitten näitä minun valitsemiani lemppareita.

Olen itse ostanut tasan yhden vaatekappaleen ja loput ovat saatuja/käytettyjä. Meillä on ihan tolkuttomasti bodyja (?), muutamat potkuhousut, sukkia, paksumpia housuja vajaat kymmenen, paksumpia paitoja jonkin verran, 5 yöppäriä, kaksi lämmintä fleecehaalaria, kylypytakki, se ihana nallepuku, 2 toppapukua, myssyjä..

Siinä on miun kaksi suosikeinta bodya ( hiton vaikeeta tän sanan taivuttaminen..)! Toisen on antanut Emppu ja toisen Anttu. Nää on niin suloisia.. Onhan ne muutkin..Mutta näitä äiti varmaan pukee eniten pienelle..

Tää ypy on ihana!! Näkyy huonosti, mutta siinä on ihania pikkukissoja!

Kaikki ois hoitopöydällä valmista, vaippoja on ja harsoja ja vaikka mitä..  Mutta beibi puuttuu.. No juu. Aikanaan Sini, aikanaan.

Tänään saankin vieraita! Teppo alias Nappo tulee tänne siskon iloksi koulun jälkeen pelaamaan GH:ta ( ihania nuo ekaluokkalaiset.) ja käydään illalla vähän lätkäreeneissä.

Painavaa asiaa

Kiitos kommenteista. Lohdutti tosi paljon! <3 kummallista miten te osaatte rauhoittaa tälläisen draamakuningattaren. Ei saa käsittää väärin, en kaipaa itkupostauksiin mitään sääliä tai vastavaa vaan juuri tuollaisia rohkaisevia kommentteja, jotka auttavat näkemään, ettei elämä olekaan niin kauheaa, kuin sillä hetkellä tuntuu. Kiitos teille vielä!

***

Kuten varmaan osa teistä tietääkin, niin minulla on menneisyydessäni merkintä syömisvammailusta. Laihduin sillä jokunen vuosi sitten paljon, sitten lihoin, lahduin ja taas lihoin ja revin minäkuvaani samalla pirstaleiksi. Vaikka tuosta onkin kauan aikaa, niin se vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni vieläkin. Enkä usko, että siitä parantuu kokonaan. Kun olet kerran mielessäsi yhdistänyt kauneuden, laihuuden ja täydellisyyden samaan ruumiillistumaan niin sitä ajatusta on vaikea muuttaa. Sisältä olen edelleen epävarma 15-vuotias, jonka minäkuva on erittäin hakusessa. Ainakin huonoina päivinä.

Viime aikoina olen miettinyt syömistä, ruokaa, kaloreita ja liikuntaa huomattavasti enemmän ja pelottaa se, että imetyksen jälkeen karkaa lapasesta koko homma. Tai oikeastaan se, että imettäessä tippuu raskauskilot ja sitten sitä jää jotenkin siihen laihtumisen hurmaan kiinni. En osaa oikein ilmaista asiaa nyt, mutta.. Tahdonhan minä laihtua ja olla terve ( ja tietysti pienen ehdoilla!), olen turvonnut raskaudessa nyt 20 kiloa ja se on viime aikoina ahdistanut hyvin paljon..Olen sallinut herkkuja itselleni, mutta koittanut opetella syömään terveellisesti, mutta ongelmaksi on muotoutunut kummalinen iltasyöminen. Ruokaa menee kaikkien kolmen edestä, olen tietty tankannut litroittain vettäkin, joten turvotustakin on havaittavissa selvästi. Ja kaikkihan kuuluu raskauteen..

Silti ahdistaa..

Kun silloin joskus ruoalla leikin ja pelleilin ja laskin kaloreita ja soimasin itseäni, jos olin syönyt 1000 kaloria päivässä, kävi mielessä aina vain itsetuhoisempia ajatuksia.. Melko naurettavaa, mutta olin silloin ahdistunut ja masentunut ja niistä ajoista on päähäni iskostunut ajatus laihoista ja kauniista ihmisistä. Terveempinä kausina arvostan naisellista vartaloa ja sitä, että äitiys näkyy pienenä pyöreytenä, minusta tosi laihat äidit eivät siis näytä luonnoillisilta..

Tuntuu, että  läheisten ihmisten kommentit mahastani ja painostani sattuu eniten, vaikka niiden tarkoitus ei varmasti suoranaisesti olekaan loukata. Markon mielipiteillä on eniten väliä.. Tai olisi, jos hän ne ääneen sanoisi. Minä en ole vieläkään saanut kuulla, että hehkuisin raskausaikana tai että olisin kauneimmillani mahan kanssa..Kaikkien muiden odottavien miehet tuntuvat kehuvan rakkaitansa, mutta minulla on sellainen tunne, että minua lähinnä hävetään..Tuskin asian laita todellisuudessa näin on, mutta..

Tosiasiassa, jos Marko sattuisikin kehuman kauniiksi, niin pitäisin sitä varmaan jonkinlaisena pilkkana..

Viha-rakkaus-suhteeni kehooni on vaikeahko ja olenkin miettinyt ammattiavun hankkimista jahka raskaudesta selvitään. Olen luvannut itselleni palkinnoksi sen vaatelaatikon, jossa on entisiä vaatteitani, avattavaksi vasta, kun paino on saman verran, kuin neuvolakorttiin merkitty aloituspaino..Paljon on siis matkaa sinne..

Tuskin tästäkään ajatusmössöstä selvää sai, mutta kunhan nyt avaudun pahaa oloani. Sitenhän se helpottaa.

Empä muuten omista kuvia!