Me kaksi + 1

" Kai meistä sit tulee perhe "

Huhtikuu 2010. Monta itkettyä yötä, järkeilyä, lisää itkua, tunteisiin vetoamista, suunnittelua, puhumista..
Yhdellä lausella Marko sinetöi sen, että me pysytään yhdessä ja saadaan oma lapsi.

" Kyllä me pärjätään, jos vaan halutaan. "

Hyvin pian päätöksen jälkeen, oisko ollu raskausviikko 6+3, kun illalla alkoi järkyttävät vatsakivut ja verinen vuoto. Lähdettiin sairaalaan. Olin suoraan sanoen paniikissa sen hetken. Vatsakivut olivat tuttuja, luultavimminkin niitä endo-kipuja. Mutta se vuoto oli uutta, pelkäsin menettäväni pienen ihmisen jo heti alkumetreillä. ( joo ja se postaus onkin muutes tässä. )

Sairaalan sängyssä laittelin Markolle viestejä itkuisena. Pelkäsin, että lapsi kuolee ja viesteihin kirjoitin jotain tyyliin tälläistä: " No nyt, jos kesken menee, niin kaikki ovat varmasti iloisia, kukaan ei edes halua, että saadaan pitää tää lapsi.."
Aamulla oli sitten ultra, ja tässä vaiheessa tapasin ikuisen murheenkryynini, gynekologin, jonka kanssa vähän väliä on sukset ristissä. ( kielimuuri on pahin asia..)  " Et sinä ole raskaana, luultavasti klamydia. "
Kun monitorissa näkyi pieni alkio, jonka sydän pumppaili tuhatta ja sataa, olin onneni kukkuloilla. Siellä se oli, meidän pikku Mikael.

***

Miksi tämä siis tuli mieleeni taas? En kyllä tiedä. Se oli ensimmäinen kerta, kun kirjaimellisesti näin Mikaelin. Entäs, jos olisikin mennyt kesken?
Olisi kauheaa ajatella, että noin upea lapsi olisi jäänyt syntymättä tänne meidän iloksi. Niin väärin.