Vaikeus valita

Tilanne: Kotosalla ollut äippä, jolla ei ole minkään valtakunnan koulutusta, eikä työpaikkaa, on alkanut miettiä aloittavansa koulun tammikuussa ja pistävänsä pikkuisen päivänpaisteensa päiväkotiin. On ilmennyt muutamia ongelmia toteuttamisen suhteen ja näitä pohdiskella on keretty polttamaan aski, jos toinenkin savuna ilmaan.

a. Tuloloukku. Opiskelemaan lähtö edellyttää lähes väistämättä lainan ottamisen, jota äippä jostain syystä vastustaa. Ala, jota äippä lähtisi opiskelemaan on kiinnostava, mutta lainan ottaminen ja tulojen tippuminen entisestään ei juurikaan natsaa. Kotona ollessa rahaa tulisi enemmän, mutta ammattipätevyys ja työllistyminen mahdollisimman pian olisi fiksumpaa tulevaisuutta ajatellen. Kyllähän lainankin voi aina myöhemmin maksaa takaisin, mutta jostain syystä arveluttaa.. Entä, jos koulut jäävät taas kesken?

b. Pakkomuutto, koska koulu on toisella puolen kaupunkia ja äipällä ei ole omaa autoa. Bussi on kallis ja on vaikea saada hoitopaikkaa bussimatkan varrelle. Asunto kaupungin keskustan lähettyviltä on erittäin hankala saada ja tässä taas tulee vastaan rahatilanne, keskustassa on kalliimpaa asua.

c. Toisaalta äippä tahtoisi olla kotona lapsen kanssa. Voisi opiskelua miettiä syksyllä uudestaan, mutta pelko kokonaan vieraantumisesta kodin ulkopuolisesta elämästä pelottaa, samoin se, että jaksaako taaperon kanssa enää edes olla kahdestaa vielä sitä puolta vuotta.

Ketään, kuka on paininut samantapaisten ongelmien kanssa? Kokemuksia opiskelijaäitien elämästä?

Blogistin kasvutarina

Täytyy ensimmäiseksi todeta, että olen nauranut kippurassa tässä viimeiset puoli tuntia.

Miksikö?

Olen lukenut vanhoja postauksia.
Ja hävennyt niitä. ( On muuten suhteellisen jännä reaktio häpeämiselle..)
Hävennyt kuvia, tekstejä ( etenkin kirjoitusvirheitä..), sitä lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta, mikä teksteistäni ja kommenteistani välittyy. Huomaan jopa kasvaneeni ihmisenä, eikä ihme, että anonyymit nillittivät blogissani aikoinaan enemmänkin, ansaitsin sen ulosannillani. Ette usko, miten tekisi mieli poistaa aina kaikki vanhat jutut, mutta toisaalta, emme me voi menneisyyttämme pyyhkiä pois, on otettava opiksi. Sitäpaitsi vertailu on suhteellisen kivaa hommaa.

Toisaalta, kaipaan sitä tiettyä rohkeutta ( tai tyhmyyttä ) ja sitä samanlaista aitoa lämpöä ja ystävällisyyttä, mitä blogini oli ennen pojan syntymää ja ennen äitiyttä.. Onkohan sitä nyt tullut varovaisemmaksi sanojensa kanssa peläten sitä, että koska nyt on äiti ja kaikesta mistä kirjoitat, voidaan jotenkin vedota siihen, että olet juurikin se paskamutsi. Mene ja tiedä. Itse ainakin olen sensuroinut paljon viime aikoina, vaikka periaatteena oli, etten aio sitä tehdä. Olin väärässä jälleen kerran.

Itse ainakin olen huomannut lisäksi sen, että edelleenkin omintakeinen huumorini ei oikein löydä sieltä teistä kohdeyleisöä. Kaikkea ei saa ottaa vakavasti, johan saatte siitä vatsahaavan..( mm. kaikki viittaukset ylitsevuotavaan itserakkauteeni on läppää, teidän pitäisi kuulla, kun puhun. Silloinhan se ironinen äänensävy välittyy paremmin.) Mutta blogistina olen kasvanut, tai ainakin oppinut paljon uutta. Minusta on myös hienoa, että Epätodellisen matkassa on noinkin monta teistä tukemassa ja jakamassa kokemuksiaan. Iso kiitos siis.

Herättikö tämä jotain ajatuksia?

Se tunne, kun keräät palikoita lattialta kauheassa darrassa ja päässä soi Phil Collins

Siinä kaikki.

Jaffaa, rasvamättöä, viltti ja kone. 

Hyvää lauantaita!

Kysyvä ei tieltä eksy

Nyt saatte taas kysyä!

Sama vanha tuttuputtu tapa, eli tämän postauksen kommenttiboksiin voitte laitella mieltänne askarruttavia kysymyksiä tuonne 3.11 asti. Kysyähän saa vapaasti, ihan kaikkeen en kuitenkaan vastaa, koska kaikkein intiimimmät ja yksityisimmät asiat eivät kuulu nettiin jaettavaksi.
Antaa palaa!

Jos puhuttas vaikka taas vain minusta

Tänä syksynä on ollut erittäin hyvä itsetutkiskelun paikka.
Sitä miettii ja pohtii kuka ja minkälainen ihminen sitä oikein on - muiden mielestä.

Joku on sanonut, että välillä on hyvä pysähtyä ja listata omat hyvät puolensa ja omat huonot puolensa. En nyt haastele teitä tekemään tätä, mutta itsestäni oli kiva hetkeksi pysähtyä ja pohtia, vaikka hyvien asioiden keksiminen oli vaikeaa ( huonojen ei niinkään..).

Ei niin hyvää...

1. Olen suhteellisen päättäväinen. Tai ainakin itsepäinen, vahvatahtoinen tai miten sen nyt tahtookaan ilmaista. Pidän kiinni mielipiteestä ja olen suhteellisen kova väittelemään.

2. Olen omasta mielestäni hauska ihminen. En ehkä verbaalisesti kovin lahjakas, mutta riittävän hauskaa seuraa itselleni.

3. Olen erittäin suvaitsevainen, en tuomitse helposti. Minun puolesta saa ja pitääkin olla erilaisia ihmisiä.

4. Olen avoin ja impulsiivinen. Olen aina menossa ja saan hyvin äkkiä vähän kyseenalaisiakin ideoita.

5. En ole pitkävihainen, mikä on minusta suuri etu. En tykkää olla vihainen.

..etteikö jotain huonoakin..

1. Olen äkkipikainen, saatan suuttua hyvinkin pienestä.

2. Olen paha suustani, oivoi sitä vittuilun ja ilkeilyn määrää aina toisinaan..

3. Minulle ei suotu kärsivällisyyttä koskaan.

4. En ole kovin hyvä kuuntelemaan.

5. En pidö itsestäni puoliksikaan niin paljon, kuin ansaitsisin.

Valmistaudutaan talveen

Alkusanoiksi todettakoon, että hyi, minä ihnoan talvea. Ja syksyä. Ja on luokattoman epäreilua, kun suurimman osan vuodesta vietämme kylmässä ja pimeässä. En tykkää, en yhtään. Viime talvena ei mennyt talvitakkikaan päälle mahan takia, mutta tänä talvena sekin on korjattu. Tänä talvena varustaudun hyvin, ainakin talvitamineiden osalta. Ja pakkohan se on, itse varmasti viihtyisin sinne maalisuukuhn asti sisällä ,mutta sitä riskiä en voi ottaa, että poika viihtyisi. Kyllä hänen on pakko päästä pulkkailemaan ( vaikka realistisesti jaksan varmaan sen 10 minuuttia kiskoa pulkkaa perässäni, puhumattakaan ylämäkilöistä..) .

Viikkokausien talvihaalarin etsintä päättyi tänään KappAhlin lastenosastoon osittain hetken mielijohteesta. Puku on ihana.  Vierastan sinisiä toppapukuja jostain syystä ja musta oli ehdottoman ihana. Hinta kirpaisi, mutta kaurapuurodieetillä varmaan tippuu kertyneet kilot pois sitten. Kyseessä haalari kokoa 80cm.

Töppöset ja karvahattu tarttuivat mukaani joku kuukausi takaperin HenkkaMaukalta ja ihan vain sillä perusteella, etten osannut vastustaa söpöisiä pörröjuttuja..

Itsekin olen kaivanut villaiset neulosasiat kaapista. Nimimerkillä pipo päässä ja villasukat jalassa huhtikuuhun asti.

Seuraavasta kuvasarjasta sen verran, että olen yksinkertainen ihminen ja kamera ja jouluvalot ovat huono yhdistelmä..

Viime joulu ( kyllä, luitte oikein, ensimmäinen maininta joulusta ja nyt on lokakuun loppu..) oli kauhea. Olin 40 asteen kuumeessa ja lapsi pariviikkoinen. Ei joulutunnelmaa, ei edes ruokaa. Tänä jouluna teen Mikaelin takia meidänkin kotiin oikean joulun kaikilla herkuilla ( tosin pöperöt syödään mummoloissa.). Vaihdan verhotkin ajoissa ja paistantietty piparit valmistaikinasta. Mutta aloitin tänään jouluvaloista, hyvähän se on olla ajoissa.

Joko valmistaudutaan sielläkin talveen?

Kun aika kultaa muistot

Te, jotka seurasitte blogiani jo silloin, kun Mikaelia odotin, varmaan muistattekin sen, mitä mieltä odotusajasta silloin olin.
Suoraan sanoen se oli berberistä. Kaunistelematta yhtään.


Minulla ei missään vaiheessa oikein tullut sitä odottamisen iloa, sellaista seesteistä aikaa koko raskaudessa. Puolessa välissä alkoi supistella kipeästi, selkäkin meni niihin aikoihin tosi kipeiksi, närästystä oli viimeiset kahdeksan viikkoa ( ihan sietämätöntä), turvotus omaa luokkaansa ja raskausajan dieabetes vielä kirsikkana kakun päälle. Inhosin odotusaikaa ( puhumattakaan nyt siitä synnytyksestä ) ja vannoin, että tämä lapsi on ensimmäinen ja viimeinen. Legendaarinen lausahdus synnytyssaleihin matkalla: " miut saa suosiolla ampua, jos ikinä tahdon lisää lapsia.."

Arvatkaas mitä?

Huomaan kaipaavani silloin tällöin odotusaikaa, kaikesta huolimatta. Ikävöin potkuja ja mahan silittelyä ja sitä jännää odottamista, vaatteiden järjestelyä ja öisiä pohdintoja lapsen ulkonöästä ja tulevista luonteenpiirteistä, pelkoa koliikista ja sitä, miten mahani oli "vapaata riistaa" kaikille, jotka tahtoivat koskea. Vuosi sitten mahani oli jo julmetun kokoinen jumppapallo. Kultaako aika tosiaan kaikki kauheat muistot??
Olin toisaalta pettynyt, kun olin elänyt harhaluulossa odottamisen ihanuudesta ja toisaalta tunnen jälkeenpäin tietynlaista syyllisyyttä, kun en nauttinut silloin tarpeeksi. Ja siitä synnytyksestä en edes puhu. Voisin haluta ehkä jopa joskus toisenkin lapsen, mutta en synnytystä. Siitä on jäänyt oikeasti trauma. Ja joudun sitä vielä työstämään kauan, ehkä jopa ammattilaisten kanssa.

Onko teille muille käynyt samaa ilmiötä? Kultasiko aika odotusajan?

Sormiruokailun iloja

Siis kurkkuhan on oikeesti tooooodella hyvää..

Meillä sormiruokaillaan oikeastaan pikkuhiljaa kaikkea. Eniten ehkä kurkkua, raejuustoa, leipää, makaroneja, porkkanoita, tomaattia.

Leppoisaa sunnuntaita

Haluamatta nyt mollata enempää Savonlinnan terveydenhuoltoa, niin täytyy vain kysyä, että pitääkö ihmisen oikeasti tulla pää kainalossa tai polkupyörä perseessä päivystykseen ennen, kuin mitään tehdään. En millään tavalla väheksy hoitajien työtä ja terveydenhuoltoa yleensäkään, mutta hieman kyseenalasitan tätä helahoitoa taas tämän viikonlopun jälkeen.

Perjantaina alkanut kurkkukipu voimistui sitten iltaa myöden niin, että kurkku oli täynnä valkoisia rakkuloita, nieleminen ei onnistunut ja puheesta olisi voinut luulla minun olevan vähintään 2 promillen humalassa. Kahdesti olen nyt viikonloppuna päivystyksessä käynyt ja mitään ei tehdä. No oikeasti, en olisikaan tahtonut syödä tai  juoda mitään. Yliarvostettuja semmoiset.

Voin kertoa, että lähinnä vodkateen kurlaaminen turruttaa kurkkua niin, että pystyn syömään.

Mutta viikonloppuun on kurkkukivun lisäksi mahtunut monta hyvää keskustelua, uuden kameran kokeilua, leikkimistä, kävelylenkkejä, uusia tuttavuuksia ja paljon paljon siivoamista ( iso kiitos kämppikselle, joka pesi lattiat ja uunin takaa poimi cd-levyjä..).

Re-opening!

Tervetuloa uusvanhaan Epätodelliseen Todellisuuteen!
- koska tämä on ainut ja oikea tapa minulle pitää blogia.
Tekstit on luettu läpi, korjattu, muokattu ja jotain on myös lisätty, joten kaiken oleellisen pitäisi löytyä jatkossa. Paitsi tietenkin heinäkuun tekstit, ne poistin suosiolla, koska ensinnäkään ne eivät olleet täysissä sielun voimissa kirjoitettuja ja toisekseen tuli pyyntö, ettei muisteltaisi enää niitä menneitä ikävyyksiä

Ulkoasua parantelen sitä mukaa, kun ehdin ja jaksan ( tai löydän jotain,mikä miellyttää silmää..)
Samalla periaatteella eteenpäin, jutut ovat yhtä luokattomia ja kuvat aina yhtä ja samaa pikselimössöä. Ja, jos nyt on parannusehdotuksia tai huomautuksia niin kommenttiloota on vapaata riistaa, mutta minua saa myös sähköpostilla lähestyä.

Laittaakaahan viidakkorummut soimaan, että Epätodellista Todellisuutta on taas Back in business, toivottavasti kaikki, joille tämä blogi on tuonut joskus iloa löytävät perille ehjin nahoin.


Tuntuu siltä, kuin olisi kotiin tullut.

Sini kiittää ja kumartaa ja tästä lähtee taas sen ihan ikioman blogin pitäminen!

Leikkihetki iskälässä

Taaperokärry on paras lelu..
Ja uusi kamera on äidin paras lelu.

Hyvää viikonloppua!!!

My Imperium: Keittiö

Unelmieni keittiö olisi sellainen ihanan retro kaikkine pallokuvioineen...
Positiivista kyllä, siivosin keittiön ihan tätä postausta varten.


Ps: Inhoan noita keittiön kaappeja ja rumaa siniharmaata muovimattolattiaa yli kaiken..