Kavereita

Täällä on juostu kirjaimellisesti koko viikko kylästä kylään ja vasta nyt tajuan, miten vähän Mikaelilla oikeastaan on ikäistään seuraa Kuopiossa, kuin mitä meillä oli täällä Savonlinnassa. Mikael ja Minttu ovat tutustuneet jo ennen ryömintäikää ja opetelleet yhdessä kävelemään ja puhumaan. Nyt kummatkin ovat jo kaksivuotiaita ja syvä ystävyys on jatkunut välimatkasta huolimatta. Lapset on niin hassuja, kun leikkivät ja puhuvat keskenään. Meidän on pakko aloittaa kerhoissa pyöriminen, Mikael on sosiaalinen lapsi ja tarvitsisi varmasti jo leikkikavereita, kun veljestäkään ei vielä ole juurikaan seuraa.

Äitiyden helmihetkiä osa: 70655

Koin tänään jälleen yhden äitiyden helmihetkistä. Kahden lapsen äitinä on tähän mennessä ollut helppoa - vähän liiankin helppoa ja siksi kohtalo puuttui syyttävällä sormellaan mukaan peliin. Pitihän minun alkaa saada pikkuhiljaa tuntumaa, mitä kaikkea tämä oikeasti voi olla. Tarina alkaa siitä, kun päätin mennä suihkuun. Mikael jäi katsomaan piirrettyjä ja vauva hengaili turvaistuimessaan, oivallinen tilaisuus livahtaa pariksi minuutiksi kylpyhuoneeseen. Sillä hetkellä, kun shampoo vaahtoutui hiuksiin alkoi vauva huutaa ihan hysteerisesti. Maailmanennätysvauhtia suihkusta pois, vauvalle tutti suuhun ja pikaisesti vaatteet päälle. Mikael oli tällä välin levittänyt mummon pyykit ja autolaatikon ympäri taloa. Kuivasin hiukset ja jalalla samaan aikaan keinutin turvaistuinta, puhuin puhelimessa ja kävin taaperon kanssa tiukan väittelyn käyttäytymisestä.

 Sain siinä sitten päähäni lähteä muksujen kanssa Pikkuässään leikkimään. Virhe.

 Pakkasin tavarat, puin lapset ja juuri, kun olisin lähtenyt laittamaan omat talvikengät jalkaan niin Mikael ilmoittaa, että vaipassa on se mukavin mahdollinen yllätys. Vaatteet pois ja pesulle. Kun Mikael on uudelleenpuettu ja teen toistamiseen lähtöä ilmoittaa pienempi mies samaisesta hädästä. Sitten iskee kummallekin nälkä samaan aikaan. Pikaisesti ruokailut molemmille, puoliksi ulkovaatteet päällä. Mikaelin hanskat katosivat tässä välissä mystisesti, samoin autonavaimet.
Lapset päättävät kokeilla huutokilpailua, kaikilla on kuuma, äitiä itkettää. Lopulta lastaan lapset välieteiseen huutamaan ja päätän rauhoittua ulkona. Lssken kymmeneen ja pidättelen itkua. Lopulta päätän mennä takaisin sisälle mutta mitä vielä. Ovi ei auennut ja avaimet eivät olleetkaan taskussa.
Telkesin itseni ulos ja lapset sisään.
Tunnen olevani paskin mutsi koko maailmassa.

Lopulta pääsen sisälle ja kummatkin hiljenevät sekunneissa. Puen lapset vielä kerran ja pakkaan autoon. Päätä särkee. Illalla Mikael halaa tiukasti ennen yöunia ja sanoo, että olen hänelle rakas, vauvakin hymyilee unissaan. Tunnen olevani kuitenkin maailman paras mutsi, tai ainakin mutsi, jolla on kuitenkin ne maailman parhaat lapset.

Sää kysyt, mää vastaan

Koska uusia lukijoita on tullut roppakaupalla lisää, niin on aika taas antaa mahdollisuus teille esittää kysymyksiä.

Eli tutusti: nyt saa taas esittää kysymyksiä, toivoa postaustoiveita tai voittehan te antaa muuten vaan palautetta blogia koskien.

Aikaa tasan viikko aikaa ja toivoisin aktiivisuutta, niin näissä postauksissa on ylipäätään mitään itua.

:)

?

Äiti, Mikael näyttää nyt isolta pojalta

Ristiriitainen fiilis.

Ponnari jäi vain käteen.

InDa S-Linna

Täällä on oltu jo neljä päivää. Ollaan kirjaimellisesti juostu kylästä kylään ja kahvia on juotu enemmän, kuin viimeiseen kahteen kuukauteen yhteensä. Olen kokenut, miltä tuntuu pakata lapset autoon yksin, pukea ja riisua heidät yksin, samoin kantaa kaksi suhteellisen kiukkuista lasta paikasta a paikkaan b. Yksin tietenkin.

Vauvalla on riittänyt sylejä missä kölliä, Mikaelilla on riittänyt leikkikavereita ja minulla omaa rauhaa oikeastaan vaan olla ja ihmetellä tätä maailman menoa. Olen vaihtanut äiti-modesta vapaalle ja luottanut lapset osaviin käsiin yhdeksi kokonaiseksi yöksi. Ei ole hoitajilla kauhean vaikeaa: Vauva kiskoo yhdeksän tunnin yöunia syömättä täällä reissussa ja Mikael jopa yksitoista.

Onhan tässä ikävä kotiin, varsinkin, kun yhtäkkiä sattuu huomaamaan, että kaikki mukaanasi olevat paidat ovat pukluisia ja pyykkikorissa. Ei ole ollut aikaa istua koneellakaan, saati katsoa televisiota. Ihan hyvää vieroitusta niistäkin.

Ah, Mikael menee huomenna parturiin.

Vielä viikko.

1kk

Vauva2 on jo kuukauden vanha! Nämä viikot ovat kuluneet sata kertaa nopeammin, kuin ne viimeiset raskausviikot. Meidän ruttunaamaisesta peikonpoikasesta on tullut jo iso vauva ja pääsemme ottamaan strategiset mitat heti helmikuun alussa. Veikkaan, että pituutta on ainakin 56cm ja painoa reippaasti yli 4,5kg. 

Pienimmät vauvanvaatteet on viikattu pois, Mikaelillahan ne kesti melkein kuukauden pidempään. Meille ei ole nyt seuraavia vauvoja tulossa, joten lahjoittelen vaatteita sitä mukaan pois, kun niitä saan pieniin lahjakasseihin pakattua. Haikeaahan tämä on. 

PikkuM on virkeä ja hyväntuulinen vauva ( paljon hiljaisempi, kuin isoveljensä ), jonka mielestä nukkuminen on yliarvostettua päivisin. Meillä napotetaan hereillä hyväntuulisena useamman tunnin pätkissä, torkahdetaan vartiksi ja taas valvotaan. Öisin nukutaan 5-7tunnin pätkissä, syödään tehokkaasti ja jatketaan unia samantien. Ravintona pääasiassa rintamaitoa, satunnaisia korvikeannoksia silloin tällöin, useimmiten iltaisin rintamaidon lisänä ennen nukkumaanmenoa. Imetys onnistuu! HURRAA! Syöttöväli 3,5 tuntia.

Vauva alkoi pitelemään päätään jo laitoksella ja nyt jaksaa mahallaan ollessaan pitää päätään jo aika kauan ylhäällä. Mielenkiintoisinta tässä ympäröivässä maailmassa ovat lamput ja isoveljen toljottaminen. Meillä on ollut ihan älyttömän vähän mitään mahavaivaa/nukkumisongelmia ( koputan puuta!!!!!). Kova sylivauvahan tuo on, mikä hieman hankaluuttaa päivän askareita. Mutta pienten vauvojen paikka on sylissä. Ei ne kaksivuotiaat enää niin hirveästi sellaisesta välitä..

Ihania pikkuhymyjä saavat ilmeisesti minua lukuunottamatta kaikki muut. Koko perhe ollaan pikkuveljeen niin upirakastuneita, etten osaa enää kuvitella, millaista meidän elämä ilman toista poikaa olisi

Ja kyllä uskaltaisin väittää, että saatiin taas helppo vauva ( koputan uudelleen!!). Ja kyllä, saan olla siitä ihan avoimesti iloinen prassailematta kuitenkaan yhtään. ( Tuntuu, että on tabu puhua helpoista vauvoista, varsinkin niiden kuullen, joiden vauvat ovat olleet haastavia. Kaikki tsempit haastellisten vauvojen vanhemmille! )

Vauva saa pian nimensäkin virallisesti. Se tarina tulevan nimen takaakin on tulossa, ei mennyt sekään ihan  niin, kuin alunperin suunnittelin.

Synnytys vs. Sektio

Anteeksi etukäteen jo provoava otsikko, mutta tämäntyylistä postausta on nyt toivottu.

En oikein tiedä, miten lähtisin näin massiivista aihetta purkamaan, kun omat synnytykseni, kaksi kappaletta, ovat kuitenkin olleet kummatkin sektioita. Toinen kiireellinen, toinen suunniteltu.

Toivon, ettei minua lähdetä raahaamaan saunan taakse tämän seuraavan tekstin johdosta

Aloitetaan vaikka tällä: koin olevani todella epäonnistunut nainen ja äiti aika pian esikoisen synnyttämisen jälkeen, juurikin siksi, että en ollut suurista toiveistani ja odotuksistani huolimatta saanut omaa lastani pihalle sitä kautta, mikä yleisesti ottaen on lapselle paras tapa syntyä ( enkä lähde kieltämään tätä! ). Olisimma kuolleet kivikaudella aika varmasti molemmat, ehkä vielä keksiajallakin, tai 100 vuotta sitten pienen kylän saunassa. Toisen kohdalla en lähtenyt yrittämään, lapsi otettiin ulos suhteellisen kivuttomassa leikkauksessa. Hyvin onnellinen hetki se oli kuitenkin, vaikka lasta ei saanutkaan syliin. Ponistustarvetta en ole koskaan päässyt kokemaan. Minä todellakin tahdoin synnyttää " niin kuin kaikki muutkin ". Oma äitini oli synnyttänyt helpohkosti 7 lasta joten jotenkin kuvittelin, että kyllähän näillä geeneillä synnyttämisen pitäisi olla suhteellisen helppoa. Olin melkoisen väärässä. 

Alakautta synnyttäminen on kivuliasta, sen verran supistuksia kokeneena voin sanoa, että se tuska on aika ajoin ihan mieletön. Mutta väitetään, että se on sitä positiivista kipua, ei siihen kuole. Kyllähän se vaatii elimistöltä paljon, vaikka naisen keho onkin siihen synnyttämiseen eritoten suunniteltu. Alatiesynnytyksen etuja on mm. se, että synnytyskanavan läpi kulkiessaan lapsen keuhkoista pakottautuu vesi ulos ja ensihenkäys on luultavasti helpompi, syntymän jälkeen pääse heti rinnalle ja äidin kanssa ihokosketuksiin, joka on varmasti ensisijaisen tärkeää kummallekin. Lisäksi uskoisin ( en tosiaan väitä faktana! ), että alakautta syntyminen ei ole läheskään niin shokeeraavaa vauvalle, kuin yhtäkkiä kohdusta ulos repiminen leikkaussalissa. Mutta aina voi sattua jotain: pahat repeämät, välilihan leikkaus ja hillitsemätön verenvuoto.. Tuollaisista asioista ei ainakaan minun synnytysvalmennuksessa apuhuttu, itse googlailin iltojeni iloksi internettiä ja luin riskit sieltä.

Miksi näitä salataan? Sektion riskejä kyllä muistettiin kertoa joka paikassa kissankokoisin kirjaimin.  Esimerkiksi joku peräsuolen sulkijalihaksen repeäminen, kukaan ei maininnut sanallakaan. Teitenkin se on harvinaista, mutta kyllä tuollaiset asiat on hyvä tietää. Vaikika ymmärrän senkin ettei ensisynnyttäjiä pelotella turhan takia.

Sektio on toimeenpiteenä kivuton, mutta toipuminen on hidasta ja paljon kivuliaampaa pidemmän aikaa. Siinä  se vasta riittää riskejä ja alatiesynnytys on minunkin mielestäni yleisesti ottaen turvallisempi tapa synnyttää. Mutta on ihan eri asia joutua hätäsektioon/ kiireelliseen sektioon, kuin suunniteltuun sektioon. Itse sain pelkopolilla sektiopäätöksen jälkeen lehtisen, jossa oli mainittu riskit ja muutama tutkimus aiheesta. 

Tässä on lainaus Wikipediasta.

• Leikkaukseen liittyvät riskit: Keisarileikkauksen jälkeen verensiirron tarvitsee n. 6 % potilaista, kun spontaanin alatiesynnytyksen jälkeen osuus on 0,4-0,6 %. Riski joutua tilanteeseen, jossa verenvuotoa ei saada tyrehdytettyä muuten kuin poistamalla kohtu, on keisarileikkauksen yhteydessä kuusinkertainen alatiesynnytykseen verrattuna.
• Tulehdukset: Keisarileikkauksen jälkeinen kohtutulehdus on 15 kertaa yleisempi alatiesynnytykseen verrattuna (2,6 vs. 0,2 %). Keisarileikkaushaava tulehtuu 4-7 %:lla potilaista.
• Keuhkoveritulppa: Vaara kuolla keuhkoveritulppaan on keisarileikkauksen jälkeen 26-kertainen verrattuna alatiesynnytykseen. Joissain riskitapauksissa on mahdollista käyttää ennalta ehkäisevää lääkitystä (ns. tromboosiprofylaksia).
• Seuraavat raskaudet: Keisarileikkausta seuraavissa raskauksissa poikkeavaan paikkaan kiinnittyneen istukan riski kasvaa sitä suuremmaksi, mitä useampia sektioita naiselle on aiemmin tehty.^[6]
• Kuolema: Keisarileikkaus on Suomessa ja muissa länsimaissa turvallinen toimenpide. Raskaus-, synnytys- tai lapsivuodeajan kuolema on hyvin harvinainen tapahtuma. Kaksi miljoonaa synnytystä käsittäneessä brittiaineistossa vuodelta 1999 äitikuoleman vaara oli noin 1/17 000 synnytystä. Alatiesynnytyksissä riski oli 1/49 000, ennalta suunnitelluissa keisarileikkauksissa 1/17 000 ja hätäsektioissa 1/5 500. ^[7]

Sillä lailla. Kyllähän noita on.

Itse en lähde suosittelemaan sektiota kenellekään, minulle se oli kyllä pelastus toisen kerran, mutta toivoisin, että jokainen suomalainen saisi päättää itse, millä tavalla synnyttää. Täällä ei ketään pakoteta alakautta synnyttämiseen, sektion saa, jos perusteet ovat oikeat.

Itse synnytystapahtumat ovat sektiossa varsin nopeat ja mielestäni olen toipunut toisesta sektiosta nopeasti, kipulääkkeet jätin toisella viikolla pois ja liikkuminen on edistänyt toipumista. En pysty nyt harmikseni vertailemaan palautumista alatiesynnytyksen jälkeen joten tämä postaushan on oikeastaan ihan turha.

En oikein tiedä, mitä halusin postauksella saavuttaa, se mikä on toisen mielestä oikea tapa synnyttää, ei toiselle ole. Yksilöllistähän tämä on, joudun nyt kuitenkin henkilökohtaisena mielipiteenäni toteamaan, että itse liputan sektion puolesta omalla kohdallani. Sehän tulee vastaisuudessakin olemaan synnytystapani, eikä se haittaa yhtään. Suomessa keisarinleikkaukset ovat turvallisia, meillä on ammattitaitoiset lääkärit ja kuolemat onneksi kummassakin synnytystavassa harvinaisia.

Ps. unohdin mainita lasten riskit syntymähetkellä kummassakin tapauksessa.

Minä en voi sille mitään..

...mutta kun näitä ihania kuvia on van pakko jakaa. En tiedä mitään ihanampaa, kuin sisaruskuvat.

Kylläpä Mikael näyttää ylpeältä isoveljeltä. Myönnettäköön tosin, että hänet oli lahjottu saippuakuplien puhaltamisella etukäteen.

Huomenna lähden poikien kanssa reilun viikon pituiselle reissulle ja hieman jos hirvittää tämä pakkaaminen. Kolmet vaatteet, kaikki vauvasälä, ulkoiluvaatteet, omat hygieniajutut ja ja ja ja..Ihan kauheasti tavaraa, makuhuooneessa näyttää siltä, kuin sieltä muutettaisiin kuukaudeksi pois. No huhhu, kalenteri on ensiviikoksi onneksi ihan täynnä aina papin tapaamisesta tyttöjeniltaan.  Miten sujuu kahden lapsen kuskaukset? Yöt? Syöttämiset? Entäpä taaperon päiväunet? Iiks. Joskus se on vaan uskallettava.

Poikien huone

Olen tehnyt aikaisemmin postauksen aiheesta. Löytyy täältä.

Yksi sana : Ikea. 

Sitä itseään. Poikien tai siis vielä tällä hetkellä Mikaelin huone on vihdoin mieleiseni, tosin ei mene pitkään, kun pojat siirtyvät samaan huoneeseen ja sitten aikanaan, kun luovutaan pinnasängystä, niin samaan kerrossänkyynkin. Huoneeen värimaailma on just niin kuin pitääkin: valkoinen + kaikki mahdolliset kirkkaat värit.

Joululahjaksi saatu ( <3! ) Vallilan kelohonkaverhokin päätyi sitten huoneeseen, johon se paremmin sopii. Lisäksi huoneesta löytyy pojille tavanomaista Autot- ja jääkiekko-sälää. Plus tietysti ihana ja uniikki Aku Ankka-tuoli.

Ne puuttuvat asiat, jotka viimeistelisivät huoneen ovat tuon ylläolevan kuvan seinälle jotain valokuvakehyksiä ja naulakko, johon saisi lemppareimmat vauva-asut roikkumaan, muutama Ikean seinähylly ja sitten tahtoisin yhden tehosteseinän tapetoida sillä ihanalla Färg&Formin pilvikuositapetilla. Onneksi sitä löytyi Lekmerin verkkokaupasta. Nyt pitäisi vain löytää rahoittaja ja ammattitaitoinen tapetoija. Anyone?

Miltäs näyttää?

Kroppa raskauden jälkeen

Eihän sitä nyt vielä sopisi turhamainen olla, synnytyksestä on vasta muutamaa päivää alle kuukausi. Ei ehkä pitäisi vielä edes kirjoittaa koko aiheesta. Eilen kirosin ääneen, miten raskaudet ovat pilanneet kroppani, mutta oikeasti ne syyt löytyvät kyllä ihan muualta.. Jos tälläinen turhanpäiväinen ulkonäköasioihin keskittyvä kitinä ei kiinnosta, niin palataan astialle myöhemmin.

Olin eilen Kontissa katsastamassa itselleni uutta toppatakkia, kun koko raskausajan palvellut villakangastakki päätti sanoa ihan varoittamatta " poks " ja siirtyä eläkkeelle ja sitä kautta kaatopaikalle. Löysin rekistä takin, ihan tavallisen naisten punavalkoisen toppatakin, kyllähän sellaista pitäisi päällään, panostan toppavaatteisiin sitten kunnolla vuoden päästä.. Hamstrasin muitakin vaatteita koriin, ihan vain kokeilua varten, kun nykyinen vaatekaappini käsittää tasan kahdet housut, jotka menevät jalkaan, 1 pitkähihaisen hupparin ( + Markon vaatekaapin antimet! ) ja muutaman paidan, jotka kestävät kotikäytössä imetystä ( julkisesti imettämiseen omistan tasan yhden henkkamaukan paidan..ja sen tyylikkyydestä voidaan olla montaa mieltä.. ). Asiaan!
Ahtauduin sovituskoppiin kaksien farkkujen, muutaman paidan, hupparin ja toppatakin kanssa. Ensimmäiset housut olivat kokoa 42 ja jäivät tosi nätisti reisiin kiinni. Samoin toiset. Paita sai minut näyttämään siltä, että vatsaan on jäänyt vauvan kaksoisveli, eikä kokoa 40 oleva toppatakkikaan mennyt rinnoista kiinni, ja no, vatsastakin oli siinä hilkulla, että sain vetoketjun kiinni.

Sovituskopin peili ja valaistus näyttivät sen karun totuuden, miltä olin silmäni ummistanut..Olen levinnyt useamman sentin joka suuntaan ja sopivasti kaikkiin ilmansuuntiin. Olen vatsasta ja reisistä, kuin punaraitainen tiikerikakku, ei puhettakaan arpien vaalenemisesta vielä. Vatsani roikkuu sektioarven päällä, niin rumasti, etten voi edes kuvaa laittaa, vaikka muuten kyllä kehtaan keikistellä puolialasti täällä blogissakin. Tähän minä vedän rajani. Huomasin ensimmäistä kertaa selluliittiä, sitä on aivan joka puolella vyötäröstä alaspäin. Itku pääsi, toppatakki jäi sinne, samoin housut ja paidat.

Kotona keikistelin peilin edessä.. Olinko sokaistunut onnenhuuruissani ja tässä vauvahypetyksessäni? Eihän se Mikaelin aikaan tälläistä ollut? Vai oliko? Miten ihmeessä mahdun mihinkään mekkoon ennen ristiäisiä? Varastossa on kaksi isoa mustaa jätesäkkiä vaatteitani odottamassa, pelkään etten mahdu niihin enää ikinä.

22kg sain kerrytettyä varteeni ihan omaa typeryyttäni ja piittaamattomuuttani, tunnesyöjä kun olen. Painan nyt n. 12kg vähemmän, kuin synnytyspäivänä, joten kiloja on jäljellä se kymmenkunta. Ja hei, jos saan ne pudotettua, niin en ole vielä silloinkaan normaalipainoinen painoindeksin mukaan.
Syön huonosti, se nyt on sanomattakin selvää. Liikun liian vähän, koska en saa kahta lasta minnekään, kun puuttuu tuplarattaat ja/tai kantoreppu. Pääsemme kotiovelta juuri ja juuri parkkipaikalle. Ja silloinkin yleensä pitää kantaa molemmat lapset. Vatsaa ei saa treenata vielä, minulla on nyt ainakin kahden nyrkin mentävä aukko vatsalihasten välissä. Seksipommi vai muumimamma? 100% varmasti jälkimmäinen. Onneksi olen erakoitunut kotiin, en kehtaa julkisesti kyllä missään liikkuakaan tämän näköisenä.

Ja joo, kuten jo alussa totesin, synnytyksestä ei ole kuukauttakaan, olen vaan aivan sieluttoman turhamainen. Kyllähän se aika tekee tehtävänsä..Ehkä. Menihän Mikaelin aikana raskauskilojen pudottamiseen 7kk, silloin kiloja oli kymmenen vähemmän, kuin nyt. Imetys ei tosiaankaan vienyt niitä kiloja.. Mutta kaipa tässäkin avainsanana on se aika. Harmi vain, että olen itse kärsimättömin ihminen ketä tunnen. Kyllähän minä tiedän vaativani itseltäni liikoja jo tässä vaiheessa, mutta sellainen minä vain olen. Ulkonäkö- ja varsinkin painoasiat ovat aina olleet tosi arka paikka muuten semihyvässä itsetunnossani.

Totesin joskus, että olen fiksu ja kaunis, joten olisihan se epäreilua olla tähän päälle vielä laiha. Tarraan siihen! Jaksan ehkä taas muutaman viikon eteenpäin, ehkä tästä vielä kutistutaan. Täytyy vaan tahtoa taistella se unelmakroppa itselleen. Tästä saa tuulta siipien alle tai tulta perseen alle.

Tasan kaksi vuotta sitten minut rengastettiin ihan tavallisella kultaisella sormuksella ( se olennainen fakta ), päivää ennen esikoispoikani ristiäisiä. Keskellä yötä ja keskellä vauvaperheen kaaottista arkea aivan kauhean inhottavan ja muuten v-mäisen päivän päätteeksi.

Asianmukaisesti minua muistettiin tänään ruusuilla.

Ja sormuskin mahtuu muuten taas sormeen, kun ne ( siis sormet! ) eivät muistuta Atrian kevytnakkeja keitettynä.

Onnea meille! 

Tammikuun soitetuimmat

Tämän hetken soitetuimmat. Suurin kiitos menee luultavasti Radio Suomipopille, joka raikaa keittiössä aina aamusta iltaan. Toi J.Karjalaisen biisi on ihan uskomattoman hyvä, vaikka ennen pidin häntä jokseenkin kummallisena ( luulin, että se on levyttäny kaikki biisinsä lievässä humalassa..). Kuunnellaanko samoja?

Viikonlopun tähtihetket

* Sain puhelun rapakon takaa.

* Meillä oli useampi käsipari apuna lasten kanssa.

* Mikael innostui kokkaamisesta.

* Vauva aloitti hymyilemisen ja imetys sujuu.

* Sain kivoja vaatteita. Lainaan.

* Sain kassillisen tavaraa pienellä hinnalla. IKEA <3

* Laatuaikaa esikoisen kanssa.

* Lämmitetty sauna ja saunaseura.

* Suunnittelin tulevaa reissua..

* Ensimmäinen kunnon ulkoilu koko perheen kera suoritettu onnistuneesti.

* Putous. Erityisesti Karim <3

Pieni tuccajumala

Päätin jo ennen lasten syntymistä, että ensimmäiseen kahteen vuoteen en leikkaa hiuksia, oli pehko sitten millainen tahansa. Eikös se tuo huonoa onnea ( ainakin vanha kansa oli kuulemma sitä mieltä.) Esikoispoikani syntyi lähes kaljuna ( siis jos en oo jo tarpeeksi jankannu ) ja nyt kaksivuotiaana meillä on komea maantienvaaleaa takatukkaa vaikka muille jakaa ja nyt on kriisi leikkaisinko/siistisinkö ja jättäisinkö hiukset sikseen. Kuiva ja ohut tuo tukka on, Mikael kyllä antaa pitää ponnareita ja harjaaminen on kivaa, mutta silti reuhka näyttää ajoittain epäsiistiltä. Ja Markon mielestä on korkea aika näyttää mieheltä.

Tuntuu, että hiukset vaan kuuluu tuohon poikaa ja pelkään, että persoonallisuus menee, jos poikatukan leikkaan. Kampaamoissa hiustenleikkuu maksaa pari kymppiä, itse en uskalla Fiskarssin keittiösaksilla lähteä kokeilemaan ja säveltämään. En todellakaan osaa päättää, jotenkin tuntuu, että jos leikkaan hiukset, niin Mikaelista tulee yhtäkkiä niin kauhean iso poika ja viimeinen vauvamaisuuskin katoaa. Mutta toisaalta, olisihan tuota kiva edes siistiä ristiäisiä varten.

Mitäs nyt? Onko teillä muillakin ollu vaikeeta päättää, mitä lapsen hiuksille pitäs oikein tehdä. Leikataanko vai jätetäänkö?

Muka lakisääteinen

Vaikka olenkin semikiireinen äiti, tahdon kaiken vaipparallin ja rättineuroosin ohella ehtiä juoda kahvini höyryävän kuumana ja mielellään ilman kovaäänisiä häiriötekijöitä. Kahvihammasta kolotti tuttuun tapaan lasten päikkäreiden loputtua, mutta vauva päätti olla viihtymättä meidän huippuhienossa tärinäsitterissä ja isompi päätti juuri sopivasti sillä hetkellä ( hetkellä, jonka pitäisi olla sairaalloisen idyylinen, suoraan, kuin Ikean kuvastosta, jossa aikuiset juo kahvia ja lapset hymyilevät nätisti leikkien huippunäteillä leluilla keittiön lattialla ) toteuttaa kaikki herjat, mitä vaan voi keksiä. Aina ruokien viskomisesta/piilottamisesta peilin särkemisyrityksiin. Haluan ja tarvitsen omat lakisääteiset kahvitaukoni työpäiväni aikana lähes minuutilleen samaan aikaan joka päivä ( työpäivä alkaen 05.30 - luultavasti n.23.00, ilman ylityökorvauksia huom.). 

Kokosin Mikaelille lastenhuoneen lattialle minikokoisen VR:n ( ympyränmuotoinen rata, 1 myöhässä oleva juna ja kaksi typerästi hymyilevää ihmistä ) ja vauvankin sain rauhoittumaan pienen kitinän päätteksi hetken turvaistuimeensa. Koitin hyödyntää minimaalisen päivänvalon kameran kanssa ja nauttia kahvistani ja hetken edes hyväntuulisista pojistani. Koko maailma oli yhtäkkiä siinä, lastenhuoneen lattialla. Nautin naurusta ja leikin niin innoissani junan ryöstämistä, että loppujen lopuksi se paljon haluttu kahvikupillinen jäi lojumaan vaatelipaston päälle ja jäähtyi kylmäksi asti.

Ihan ennenlopullista the endiä automatolle kaatui santsikuppi (lämmintä!) kahvia ja toisesta junasta ryöstettiin katto. Eikä sitä enää löytynyt.

Keisarin uudet vaatteet

On minullakin heikot hetkeni. Varsinkin nettikauppojen kanssa.

Koska olen synnyttänyt noin kolme viikkoa sitten, ei kroppani ole vielä ihan normaaleissa mitoissaan, joten vaatteiden ostaminen itselleni saa vielä toistaiseksi odottaa tulevaan kesään saakka ( vaatimaton tavoite päästä raskauskuloista eroon syntymäpäivän kunniaksi ). Mutta onneksi aina voi tyydyttää shoppailuhimoaan lastenvaatteilla. Pienimmällä beibellä on vaatetta niin paljon, etten todellakaan ehdi käyttää päällä, kuin lempparit, kun noilla on ikävä taipumus kasvaa liian nopeasti pienimmistä vaatteista ulos. Onneksi Mikaelilla voi käytättää vaatetta jo vähän pidempään pelkäämättä, että ne olisivat heti pieniä. Meillä on nyt aika tarkalleen vuoden päivät kuljettu 86-kokoisissa vaatteissa ja nyt vasta alkaa hihat ja lahkeet olla aavistuksen liian lyhyet. Heikkona hetkenä posti toi H&M:n kuvaston ja kuten kuvista näkee loppu on historiaa.

Koitan ostaa Mikaelin vaatteet silmälläpitäen sitä, että ne kulkevat suoraan seuraavalle, mikäli eivät ole aivan kauheassa kunnossa. Olen alkanut innostumaan myös väreistä: vauvalla on paljon keltaista ja turkoosia ja Mikaelille olen hamstrannut paljon oranssia jostain syystä.. Ehkä se on tämä orastava kevät?

Light ash blonde

Keväällä 2011 lupasin pyhästi olla vaalentamatta hiuksiani, mutta viime kuukausina uusi herkullinen sävy vietteli minut. Eilen hiukseni saivat aikamoisen selkäsaunan vaalennusaineista, kun kullanruskeasta vaihdettiin tuhkaisempaan sävyyn.

Onneksi ei tippunut hiukset päästä, vaikka hetken jo pelkäsinkin. Päässä on nyt lähes täydellinen tuhkaisen ruskea sävy. Vähän jos vielä raidoittaisi vaaleammalla niin hivottaisiin lähellä ultimaattista täydellisyyttä.

Mitäs tykkäätte?

Yhdestä puusta heidät veistettiin

Sama body, eri poika.

Muthei, samanlainen suu näillä poitsuilla ainakin on!

Koti-ikävä

Minulle tulee ajoittain hetkiä, jolloin tuntuu että koko maailma on niin tavattoman epäreilu paikka ja että olen  todella kaukana kotoa ja kaikkien typerien velvollisuuksieni vankina. Tänään halasin äitiäni ja huikkasin heipat veljilleni ja se hetki koitti aivan puskista kuten tavallista. Se on sellainen hetki, jolloin tekisi mieli kirota tämä Kuopiossa oleva elämäni alimpaan helvettiin, pakata tavarani ja muuttaa takaisin kotinurkille lasten kanssa. Me tunnemme sen koti-ikävänä.

Niinä hetkinä tämä koko kaupunki on ihan paska, olen ihan liian yksin ja ihan liian usein ja ainoastaan muuttanut tänne sen takia, että lasteni isä sai opiskelupaikan täältä. Voi, kuinka silloin kaipaankaan Savonlinnaan.

Ehkä on rehellisempää tarkentaa, että kaipaan sitä elämää, mikä minulla S-linnassa oli. Sitä, miten ihmiset tulivat yövuorojensa päätteeksi ennen kuutta aamukahville. Sitä, miten pystyi joka päivä pyörähtämään kotona-kotona omilla avaimilla. Sitä, miten pystyi ajelemaan kaupungilla öisin kavereiden kanssa huudattaa musiikkia ja olla hetken ainoastaan vastuussa itsestään. Sitä, miten kävellen saattoi päästä useammankin kaverin luokse ihan vain pistäytymään. Sitä, miten Mikaelilla oli useammin ikäistään seuraa. Sitä, miten paikallisessa Prismassa sattui aina tuttuja vastaan, kellonajasta riippumatta. 

Minun kotini ja elämäni on nyt täällä, ja vieläpäå ihan omasta vapaasta tahdostani. Ei siis voi valittaa.

Mutten koskaan mieleni sopukoissa kuvitellut, että kaipaisin näin paljon takaisin " kotiin ". Ei pidä käsittää taas ihan väärin, kyllä minä Kuopiosta pidän, mutta ongelman ydin on se, etten ole päässyt juurikaan verkostumaan minnekään ( Sanni ja Piia: teihin tutustuminen on ollut parasta tämän kuluneen syksyn aikana ) ja olen koko ikäni ollut lähes riippuvainen isosta kaveriporukasta ja sosiaalisista kanssakäymisistä. Minä tarvitsen ympärilleni ihmisiä ja tekemistä, jotta voin olla onnellinen. Onneksi parin viikon päästä pääsemme sinne S-linnan suunnalle helpottamaan ikävää ja tapaamaan ihmisiä, jospa se auttaisi taas jaksamaan näiden hetkien yli. Tiedän, että tätä aihetta on saatu lukea tästä blogista melkein kyllästymiseen asti, mutta yksinäisyyden tunteelle ei voi mitään. Yhä useammin mielessä soi Chisun Mun koti ei oo täällä.

Ristiäissuunnittelu on vihdoin ja viimein aloitettu ( nimi lähes varma ja kummit selvillä ), alennusmyyntejä kokeiltu ( huonohkolla menestyksellä ), masuvaivainen vauva rauhoitettu ja kiukutteleva taapero nukutettu. Jos nyt kuitenkin söisin vähän lisää suklaata ja murehtisin ulkomuotoani lisää vasta huomenna, maanantaiaamun kunniaksi.

vauvavieraita

Tällä viikolla vauvaa on käynyt katsomassa liuta porukkaa ja ehkä joku on myös sivusilmällä huomioinut meidät muutkin. Isot kiitokset Sannille ja Piialle, joiden ansiosta ei pääse tällä imetysdieetilläkään laihtumaan ;) Kohta saamme nauttia minun äitini ja kolmen veljeni seurasta. Mikaelille riittää siis leikkikavereita ja vauvalle monta syliä, joissa nukkua.

Ajattelin olla hurja ja lähteä ostoksille huomenna ilman vauvaa. Saa nähdä millaisen eroahdistuksen ehdin itselleni automatkalla jo kehittää. Ei vaan raaskisi olla pois tuon hurmurin luota, onneksi isompi hurmuri lähtee mukaan niin ei ehdi itkustella, kun pitää taaperon perässä juosta ympäri kauppakeskusta.

Kivaa viikonloppua!

Tarpeeksi hyvä

Pohdittiin eilen isännän kanssa eilen sitä, millaisen kuvan ihmiset saavat toisistaan Facebooink tilapäivitysten perusteella ja tulimme näppäränä aasinsiltana samalla pohtineeksi sitä, mitä on hyvä äitiys. Pohdin, että pitävätköhän ihmiset minuakin selkäni takana sellaisena " perus teiniäitinä " ( juurikin sillä rumalla teiniäitileimalla ), jolla on koulut kesken ja joka tekee lisää yhteiskunnan ja kunnollisten veronmaksajien elättejä ja jonka loppuelämä on suoraan sanoen pilalla, kun elämällä ei ole mitään " vakaata pohjaa " ennen lapsien tekemistä. Lapsetkin ovat automaattiseti pilalla, mädästä omenapuusta tulee vain mätiä omenia. Varmasti alkoholisoituneita tai pian alkoholisoitumassa, sossupummeja, lapset varmasti tulevia teinivanhempia myös.

Kysyin Markolta, olenko tarpeeksi hyvä kasvattamaan hänen lapsiaa.

Sain myöntyvän vastauksen.

Kideblogeihin siirtynyt Lapsellista blogin Anna kirjoitti esittelytekstin muutama päivä sitten ja sieltä silmiini osui kohta, josta tunnistin itseni

" Ensimmäinen raskaus ja alkutaival vauvan kanssa tuntui jonkinlaiselta todistelulta siitä, että olen kykenevä äidiksi, hyvä äiti ja pärjään vauvan kanssa yksinkin, vaikkei kukaan sellaista kai oikeasti peräänkuuluttanutkaan. Olen joskus miettinyt, miten yllätysraskaudesta voisi kertoa, ilman että se kuulostaisi vastuuttomalta, tai lapsi ei-toivotulta.  "

Juurikin noin. Mikaelin aikaan oli 18-vuotiaan tulevan äidin kyettävä todistelemaan eri tahoille pärjäämisensä, minä koitin parhaani, enkä olisi 18-vuotiaana pystynytkään parempaan. Koko Mikaelin vauva-ajan mietin ja pohdin ja podin liian monta kertaa paskamutsi-fiilistä, kun koitin tehdä, niin kuin muut näkivät parhaaksi. Syyllistin itseäni kovasti kaikista muka virheistä. Saanko tupakoida? Saanko käydä kavereiden kanssa baarissa? Saanko lopettaa imetyksen tähän? Saanko jäädä tänään kotiin, voiko lapsi mennä pilalle, jos en tänään menekään vaunulenkille? Saanko jättää lämpimän ruoan tekemättä tänään?

Nyt pari vuotta myöhemmin olen saanut enemmän itsetuntoa ja itsevarmuutta. Toisen lapsen kohdalla olen selvästi rennompi, tiedän pärjääväni ja osaavani, eikä muilla ole siihen sanomista. Ei minulla ole edelleenkään koulutusta, eikä varmasti monen mielestä tarjota lapsilleni mitään muuta, kuin ylitsevuotavaa rakkautta ja huolenpitoa ( ja eihän se nyt voi riittää! ). Ei meillä ole rahaa, se nyt on fakta, muttei ainakaan 2-vuotias ole sitä vielä mitenkään noteerannut, että vaatteet ovat useimmiten käytettyjä ja ruokalistalla on useammin makaronia, kuin uunilohta ja luomuvihanneksia. Ihan terveeltä ja iloiselta tapaukselta tuo vaikuttaa, alkoholi ei meillä virtaa liiaksi ( minulla ei aikoihin ollenkaan ) ja perusasiat ovat kaikilla kunnossa.

En tahdo elää pohtien jatkuvasti sitä riitänkö äitinä, naisena ja puolisona kennellekään. Ei minun tarvitse todistella kenellekään olenko tarpeeksi hyvä. Minä olen ja tiedän sen, enkä tosiaankaan tekisi asioita toisin, jos saisin mahdollisuuden valita.

Äidin syli

Joku oli kommenttiboksiinkin ehtinyt ihmettelemään, miksi en laita kuvaa omasta pärstästäni. Ensinnäkin hiihdän päivät meikittä ( ihana näppylänaama ), tukka pahimmassa tapauksessa pesemättä, yleensä legginsseissä ( joissa on enemmän reikää, kuin ehjää kohtaa ) ja Markon huppari päällä.

Tässä kuvassa vaan on jotain..Mikael ei viihtynyt mahan päällä ollenkaan, mutta Vauva2:n mahanpäälläpitovuoroista saadaan Markon kanssa melkein jo tapella. On se vaan ihanasti tuhiseva pakkaus. Ajatella että muka viimeinen vauva tässä perheessä.

Sehän nähdään.

Imetysdilemma

Olen nyt imettänyt kuopustani kaksi viikkoa. 

Ai, haluatteko kuulla vielä lisää?

En luonnollisesti kaksi lasta pykänneenä enää tajua hävetä mitään, edes blogin puolella.

Jos kiinnostuksesi tisseihin ja rintamaitoon on olematon, tämän postauksen skippaaminen on jopa suotavaa..

Edellinen imetyskokemus jäi suhteellisen vajaaksi ja loppui Mikaelin ollessa n.3kk vanha. Imetys oli alusta loppuun asti yksi tuskainen taival, se sattui ja söi hermoja kummaltakin. Ehkä minä en osannut? Ehkä pojan imuote oli väärä?  ( joka tapauksessa se ei korjaanutunut, vaikka sairaalasta kävi perhetyöntekijäkin katsomassa ja auttamassa. ) Maitoa tuli aluksi hyvin, stressi vähensi sen määrää nopeasti tosi paljon, Mikael alkoi raivota rinnalla ja tartuin pulloon helpotuksen toivossa. Kaikki olivat tyytyväisiä, mutta rintapumpulla pumppaaminen öisin oli väsyttävää. Imetysyrityksetkään eivät sen jälkeen enää ottaneet onnistuakseen yhtään. Lopulta erään itkuisen ruokailuhetken päätteeksi päätin, että tämä tuska loppuu siihen paikkaan. Rinnat eivät edes pakanneet lopettamisen jälkeen. Olin liian nuori ja haluton yrittämään enempää. Liian stressaantunut ja aloitin tupakanpoltonkin heti perään. Tunsin itseni helpottuneeksi, mutta samalla tosi ahdistuneeksi. 

Toisen lapsen imetys alkoi lupaavasti, vauva söi jo sairaalassa paremmin ja reilusti enemmän, kuin isoveljensä. Kotona jatkui sama meno tosi hyvin, kunnes maito todella nousi rintoihin. Vauva ei yhtäkkiä saanutkaan tissistä kiinni, vaikka kuinka pumppasin alkuun maitoa pois. Neuvolantäti totesi myös, ettei vauvan suu aukea rintaani nähden tarpeeksi ja totesi samaan hengenvetoon, että se helpottuu, kun vauva vähän kasvaa.  Aloin käymään asemasotaa lapsen kanssa, tuskaista sellaista. Kun lopulta taistelun jälkeen saatiin tissi lapsen suuhun, niin imetys alkoi uudelleen sattumaan. Koitin vaihdella asentoja, mutta mikään ei helpottanut, makuuasento tuntui ainoastaan kelpaavan ja sekin hyvin harvoin. Kuulin rintakumeista ja niillä saakin pelastettua ehkä yhden ruokailukerran kahdeksasta. Vauva söisi kuitenkin todella usein ja tissinä olemisen yrittämiseen kuluu hereilläoloajastani valtaosa ( mikä on pois kaikesta muusta, erityisesti ajasta Mikaelin kanssa, koska Mikael ei esim tahdo lukea kirjoja vauvan ollessa äidin sylissä ). Öisin en jaksa kiduttaa itseäni, enkä varsinkaan huonontaa/keskeyttää Mikaelin yöunia ja annan vauvalle pullosta, pumppaan omaa maitoa, niin että hiki puskee päälle. Tuntuu typerältä, miksi tämä ei voinut tälläkään kertaa käydä helpommin. Mitä teen väärin? Olen tällä kertaa omistautuneempi ja motivoituneempikin. Koko kuviota varjostaa lisäksi se antibioottikuuri, mikä saa vauvan oksentamaan lähes kaiken maidon ulos, mikä pitää minut kiireisenä rintojeni kanssa pitämään nestetasapainoa yllä.

Eihän me päästä edes poistumaan asunnosta, kun tissileikkeihin. menee niin paljon aikaa.

Tosinaan tunnen äitinä olevani epäonnistunut, oma lapseni hylkii minua, eikä suostu syömään rinnasta. Se sattuu. Toivon, että tämä on vain välivaihe ja pian imetys sujuisi niin hyvin, että voisin jopa harkita täysimetystä puolivuotiaaksi asti. Jos tämä alamäki jatkuu tasaisesti näin, niin imetyksen kesto jää vielä vähemmäksi, kuin vime kerralla.

Kategoriaan: häpeämätöntä avautumista