Synnytyskertomus: Elektiivinen ( eli suunniteltu ) sektio

TÄMÄ TEKSTI MENEE KATOGORIAAN EXTRAPITKÄ JA MAHDOLLISESTI PUUDUTTAVA.

* en ota vastuuta kirjoitusvirheistä *

Marraskuussa 2012, raskausviikolla 35+3, päätti lääkäri varata minulle ajan sektiota varten vaikean synnytyspelon takia. Olin käynyt koko raskauden ajan pelkopolilla juttelemassa sekä kätilön, että psykologin kanssa peloistani, jotka johtuivat edellisestä synnytyksestäni ja yhteistuumin päätettiin kirjata synnytystavaksi elektiivinen sektio. Päätös huojenti sillä hetkellä elämääni, helpotti suunnattomasti loppuraskauttani ja palautti uskoni osittain terveydenhuoltoon. Kukaan ei enää syyllistänyt, ei pakottanut, eikä koittanut kääntää päätäni. En tiedä, mitä ihmiset oikeasti ajattelivat hiljaa mielissään, kun kerroin meneväni leikkaukseen, vieläpä vapaaehtoisesti, mutta en olisi välittänytkään tietää. Päätös oli kuitenkin tehty, pojan syntymäpäiväksi valikoitui leikkaussalien aikataulutusten takia 27.12.2012. Päivän muisteleminen viimeisten viikkojen aikana esti totaalisen hajoamisen, päivät hupenivat kaikesta huolimatta nopeasti.

***

26.12.2012

Kävin heti aamupäivästä KYS:llä veriokeissa, joista otettiin tarvittavat tiedot tulevaa leikausta varten. Viimeinen päiväni yhden lapsen äitinä oli kaunis ja aurinkoinen. Iltapäivällä kätilö soitti tulokset ja totesi, että olemme tervetulleita seuravana aamuna klo 05.45 osastolle kuusi valmisteluja varten. Sain samalla viime hetken kotivalmisteluohjeet suihkuista, korujen poisottamisesta ja paastoamisesta. Illalla saapui Mikaelin hoitajat ja yötä kohti aloin itse käydä levottomaksi ja hyppiä jännityksestä seinille. Meillä kaikilla taisi koko yö mennä pyöriessä ja hyöriessä, Mikaelkin tuntui aavistavan levottomuuden ja siksi kai änkesi viereemme nukkumaan. Mahtoikohan aavistella, että kohta sekin paikka olisi luovutettava pikkuveljelle?

27.12.2012

Herätyskello soi 05.00, jolloin olin itse ollut jo kuitenkin kaksi tuntia hereillä. Puin viimeistä kerta mammafarkut jalkaani, harjasin hiukset, varmistin laukkujen sisällön ( kameran ja petterit ainakin kolmesti ),  ja sitten vain istuin keittiöön odottamaan, että Marko olisi valmis. Lähdimme hieman ennen puolta kuutta ajamaan sairaalaan, kummatkin tavallista vaisumpina. Jouduttiin jättämään auto aika kauas ja kävelemään jonkin matkaa kurjassa pakkassäässä, olimme kuitenkin osastolla ajoissa ja ihan totaalisesti kipsissä. Meidät otettiin vastaan, viskattiin kamat kaappiin ja valmistelut aloitettiin samantien; virtsanäyte, käyrät, sairaalan vaatteet, tukisukat, esilääkkeet, katetri ja tippakanyyli. ( Koko synnytyksen inhottavin osio oli oikeasti sen katetrin laittaminen, se kyllä tuntui niin häijyltä..). Markon kanssa hermostuneesti koitettiin keskustella vielä jostain positiivisestä, mutta minä keskityin lähinnä hengittämään alkavaa paniikkiani pois ja Marko keskittyi olemaan oksentamatta. Ei siis suotta jännittänyt.

Ilmoitettiin, että leikaussaliin lähdettäisiin 07.30, minut kärrättiin sängyllä ja Marko lähti synnytyssaliin vaihtamaan vaatteet ja tulisi kätilön kanssa sitten leikkaussaliin, kun minut olisi valmisteltu täysin. Leikkaussalissa kätilö kävi minulle vielä kerran läpi kaiken sen, mitä seuraavan tunnin aikana tapahtuisi. Tässä vaiheessa aloin jännittämään niin paljon, että luulin oksentavani sen siliän tien, kun haistoin leikkaussalin ja saamarin käsidesin. Siirryin leikkaussalin sänkyyn ja minulle laitettiin käteen verenpainemittari ( joka on siis kädessä koko leikkauksen ajan mittaamassa paineita ) ja siinä itse katselin puolipaniikissa, kun paineeni ( muutenkin matalat ) laskivat 116/48, pulssi taisi olla silti lähemmäs 100. Hoitaja laittoi minulle happiviikset ja anestesialääkäri esitteli itsensä ja alkoi samantien laittaa epiduraalia selkääni. Asentohan siinä on kaikista hankalin, pistäminen ei sattunut, mutta tuntui kauhealta kuulla, miten omassa selässä nikamavälit vain naksui ja poksui. Puudutus vaikutti nopeasti, ensin puutui oikea jalka ja sitten vasen ja tuntui tyhmältä, kun koitin liikuttaa jalkojani, mutta mitään ei tapahtunutkaan. Leikkauslääkäri huikkasi olevansa paikalla ja varmistettiin, että olin puutunut täysin. Eteni pystytettiin liina, etten vahingossakaan näkisi, mitä tapahtuisi. Koko homma kävi henkilökunnalta tottuneen nopeasti, ei siinä paljon ehtinyt kissaa sanoa.

Marko pääsi leikkaussaliin ja siinä vaiheessa muistui mieleen koko edellinen synnytys ja iski se totaalisen kauhea paniikki. Marko rauhoitteli minkä pystyi, mutta olin varma, että oksennan/pyrryn ihan minä hetkenä hyvänsä. En edes huomannut, että leikkaus aloitettiin, vaan vasta Markon todetessa, että siellä ne nyt hääräilee tajusin, että se oli sitten menoa. Alkoi paleltaa ihan hillittömästi ja mutisin sekavia siitä, että onneksi tämä kyseinen poika jää meidän viimeiseksi lapseksi. Jossain vaiheessa mahaani painettiin ja joku sanoi sermin takaa jotain sinnepäin, että hieman kestää, kun on noita kiinnikeitä ja noin.

08.27 syntyi toinen poikamme ja hän päästi muutaman kurlauksen jälken todella kovan rääkäyksen, ei jäänyt epäselväksi kumpaan vanhempaan tämä tulisi äänenkäytössään. Vauva todettiin odotetusti pojaksi, tuotiin näytille ja sain silittää mustaa tukkaa ja pientä poskea, enkä voinut uskoa, että tuommoinen ihanuus sieltä mahasta maailmaan lopulta putkahti ( ihan rehellisesti, ensimmäinen ajatus oli vain tyyliin: OMG, millaiset hiukset! ). Marko lähti vauvan ja kätilön kanssa yläkertaan ja minä jäin onnellisena jonnekkin valveen ja unen välimaastoon odottelemaan jatkoa. Papereista lunntasin jälkeenpäin, että istukka oli täydellinen painaen 780g, napanuoran pituus oli 50cm ja verenhukkaa 900ml.

Heräämöön minut kärrättiin 09.30 ja sain levottomuuteeni rentouttavia ja toivottiin, että malttaisin hetken vaikka nukkua. Hyvinhän siinä nukut, kun tahtoisi kaikista eniten olla vauvan luona, siinä taitaa tulla se sektion oikeasti kurjin puoli esille, vauvaahan et saa syliisi välttämättä ensimmäiseen pariin tuntiin. Olin vannottanut Markoa, että pitää poikaa sylissään niin kauan, että tulen takaisin, eikä lasta saisi jättää siihen muovikoppaan yksin. Sain jotenkin pinnisteltyä kuitenkin unta tunnin ja sen jälkeen kerroin olevani halukas lähtemään osastolle ( keskusheräämöön ei pääse vauvan kanssa ), katsottiin, että puudutukset olivat häviämään päin ja minut vietiin osastolle kuusi takaisin klo:11.00. Muistan hämärästi, kuinka heräämössä jollain hoitajalla oli kahvikuppi ja voi että se tuore kahvi tuoksui maailman parhaalta.

Huoneessa minua odotti Marko ja  " pieni " vauva, jonka syntymäpainoksi oli kirjattu komeat 3900g (joka ei tullut mitenkään yllätyksenä ), sain pojan syliini ja pääsin heti imettämään. Marko oli ehtinyt luonnollisesti laittaa infot sukulaisille ja sosiaaliseen mediaan ja Markosta näki, miten ylpeä ja onnellinen hänkin toisesta pojastaan oli. Varmasti paljon mukavampi kokemus hänellekin. Sillä hetkellä tunsin olevani maailman onnellisin ihminen, poika oli virkeä ja aivan hämmästyttävän suloinen. Marko haki Mikaelin iltapäivällä ihastelemaan pikkuveljeään sairaalaan ja tuntui ihanalta saada olla yhdessä. 

Pääsin samana iltana jo enimmäistä kertaa jaloittelemaan vessaan ja suihkuun avustuksella, mikä on toipumisen kannalta erittäin tärkeää ( tällä kertaa selvittiin yhden hoitajan tukemana, viime kerralla tarvittiin kolme) . Sain ensimmäiseksi yöksi nukahtamislääkkeet ja nukuin paremmin, kuin viikkoakusiin.

28.12.12 -30.12.2012

Minulla oli kipupumppu päivän leikauksen jälkeen ja lisäksi sain antibiootteja ja vertitulppaa ehkäisevää lääkitystä ( jota jatkan vielä kotonakin 10 päivää synnytyksen jälkeenin ). Vauva viihtyi vieressä hyvin ja rinnalla vielä paremmin ja sain huomattavasti parempaa imetysohjausta, kuin esikoisen kanssa. Ruokavaliona oli nestemäinen ravinto, mutta en muistanut juurikaan onnenhuuruissani syödä ( hyvä jos muistan vieläkään ). Pääsin toisena päivänä jo omin jaloin vessaan ja suihkuun ja hoitamaan vauvalle pesut ja vaipanvaihdot. Markon äiti ja siskot kävivät ihailemassa vauvaa lasiovien takaa, koska KYS:llä on käytäntönä vain, että vauvan isä ja sisarukset savat käydä katsomassa osaston puolella. Jossain vaiheessa minun tulehdusarvoni nousivat ja vauvalta jouduttiin ottamaan veriokeet kantapäistä, mutta seuraavana päivänä ne olivatkin sitten laskeneet.  Lääkäri teki tarkastuksen toisena päivänä ja totesi pojan olevan hyvässä kunnossa, kotiinlähtöpaino oli 3600g ja pituudeksi pojalle saatiin 51cm. Vauva oli koko sairaala-ajan hyvin tyytyväinen tissilläroikkuja ja kaikki sujui oikein mallikkaasti.

Entäpä nyt?

Jos lähtee vertailemaan näitä kahta kokemaani synnytystä keskenään, ei ole epäselvää, kumpi oli selvästi miellyttävämpi kokemus. Tämän synnytyksen jälkeen tekisi mieli laittaa Savonlinnaan painavaa palautetta kaikesta, sillä nyt vasta tajuan, miten eri tavalla asioita voi oikeasti hoitaa. Minun omat kipuni ovat olleet koko ajan hallinnassa, minua käytiin säännöllisesti katsomassa, kerrottiin, opastettiin, autettiin ja kuunneltiin paljon enemmän, kuin aikaisemmalla kerralla. Henkilökunta oli aivan ihana, tosi kannustavia ja mukavia ihmisiä, jotka varmistivat minulle sen hyvän ja korjaavan synnytyskokemuksen.

Sektiossa toipuminen on tietysti hidasta, haava kipeä ja elämä ensimmäisen viikon aika rajoitettua, mutta koen sen silti henkilökohtaisesti olleen tällä kertaa paras tapa synnyttää. Olen hyväksynyt sen, etten koskaan synnytä enää alakautta, kahden sektion jälkeen tehdään automaattisesti sektio kolmanteenkin. 

Kaikki ne viikkokausien pelot on nyt korjattu, minä sain synnyttää niin, kuin itse halusin, kaikki meni upeasti ja lapsi, voi se vasta upea ja ihana onkin. Tuntuu, että olemme vasta nyt kokonainen perhe, mitään ei puutu. Sanani eivät riitä kuvaamaan, miten paljon toisen lapsen syntymä muutti elämääni, en koe olevani enää huono ihminen synnytystavan takia.

Synnärille jäi kahdestakymmenestä raskauskilosta aika tasan kymmenen mutta mukaani sain tällä hetkellä viikon vanhan jahyvin  rauhallisen pojan, hyvin käyntiin lähteneen imetyksen ja hyvät muistot. Tässähän alkaa oikeasti elätellä haaveita vielä yhdestä.. Tai leikitään etten sanonut tuota ;)

Toivottavasti teksistä sai tolkun, kysymyksiä saa laittaa jos nyt unohdin mainita jotain todella tärkeää.