2013/02/08

Kun niitä onkin kaksi



Olen viime aikoina löytänyt itseni useammin tilanteesta, jossa huomaan ajattelevani, että mihin ihmeeseen minä olen oikein pääni pistänyt. Olin täysin ruumiin- ja sielunvoimissa, kun päätettiin, että toinen lapsi olisi tervetullut tähän perheeseen ja tiesin, että kaksi lasta teettävät sen toisen verran enemmän työtä, syövät sen  toisen verran enemmän hermoja ja lompakkoa.

Silti joskus väistämättä tuntuu, että työnsin teelusikkani suhteellisen isoon soppaan.

Kahden lapsen kanssa reissaaminen on taitolaji, ensin pitää osata pakata, sitten pitää osata sumplia kahden ruoka-ajat, uniajat, pukemiset ja kaikki niin, että selviäisi mahdollisimman vähällä huutamisella ( koskee kaikkia ) ja turhautumisella ( koskee myös kaikkia ). Pelkästään taaperon ja pelkästään vauvan kanssa reissaaminen on helppoa, kädet riittävät ja hermojen kiristely on vähäistä. Yhden lapsen uhma on helppo kestää, samoin yhden vauvan satunaiset ja varoittamattomat kiukut. Sitten, kun molemmat aloittavat kyseiset huutokonserttonsa, yleensä samalla sekunnilla, tulee minunlaisellekin touhutädille ikävä omaa äitiä ja huoletonta elämää. Onneksi ne tuntemukset menevät ohi, vaikka toistuvatkin useampaan kertaan viikossa.
Ei paljoa naurata, kun vauva itkee rattaissa nälkäänsä ja edessä on satojen metrien ylämäki ja kannat kiukuttelevaa taaperoa, jota ei huvita itse kävellä, eikä seisoa seisomalaudalla. Tottakai siinä on itsellään  bonuksena ahdistus ja kuuma ja sitten vielä extrana ohikulkevien syyttävät katseet porautuvat niskaan.

Olikohan minusta sitten kuitenkaan tähän?
 Näilä hermoilla, kun ei edes jakseta odottaa kahvin tippumista loppuun asti.





Sitten tulee tasapainona niihin " kiellettyihin tunteisiin "  niitä ihania hetkiä, kun esikoispoikani haluaa halia ja pussailla ja kertoa paljon jännittäviä tarinoita ja pyytää viereensä piirtämään gramofoneja ja tuutulauluja. Ja niitä hetkiä, kun vauva vastaa hymyyn, kujertaa hetken omiaan ja sitten varoittamatta painaa pään syliin ja nukahtaa suloinen virne naamallaan. Tuntuu ihanalta olla näiden kahden pojan äiti. Olen vakaasti sitä mieltä ( niin kuin varmasti jokainen äiti ), että juuri itselleen on sattunut maailman parhaimmat naperot.

Odotan aikaa, kun pojat ovat isompia, leikkivät ( ja tappelevat vastapainoksi ) keskenään ja tämä vaipparalli on  vihdoin ohitse. Toisaalta panikoin iltaisin, miten pienempi vauvakin on kasvanut hurjasti, pienimmät vaatteet on viikattu ja annettu eteenpäin ja vauva osoittaa olevansa jo selvästi kiinnostuneempi maailmasta, kuin kaksi viikkoa sitten. Ajatus siitä, että Vauva2 on viimeinen oma vauvani, jonka varpaita voin silitellä yön pimeinä tunteina musertaa minut henkisesti kasaan, vaikka olenkin varma, ettei näitä pikkukääröjä enempää ole tulossa vielä hetkeen. Tahtoisin pystyä seisomaan tukevasti sen päätöksen takana, että lapsia tulee olemaan vain kaksi. Huomaan kuitenkin jatkuvasti pyörtäväni puheitani mielessäni. Ajatus siitä, että yhdessä hujauksessa pojat menevät kouluun ja vauvanvaatteet ovat varastossa pölyttymässä laatikoissa on tuskainen, Ja samalla niin ihana.

Minä se en osaa päättää. Elän niin tunteessa.
Näin mennään niin pitkään, kun hyvältä tuntuu.


Pojat ovat minulle kaikki kaikessa. Enemmän, kuin mikän muu tässä elämässä.
Olen vähintään joka kolmas tunti pakahtumassa tähän onnentunteeseen, jonka nuo pikkuiset ovat saaneet aikaan. Tämä eläänvaihe on toisaalta todella lyhyt, kohta minullakin on edessänni opiskelut, työt, pian istun lasteni vanhempainilloissa ja autan heitä muuttamaan omilleen. Äitiys on ääretönkertaistanut tunnekapasiteettini, minusta on tullut herkkä. Ja pelokas. Ja vähintäänkin hermoheikko.

Voisipa ajan pysäyttää näinä hetkinä, kun esikoinen nukkuu päiväunia ja vauva tuhisee istuimessaan myöskin unta kiskoen. 

" Kun saan sinut syliini, en nimeäsi tiedä.
Sua kannankin hassusti, en osaa sitä vielä.
Mistä jää muisto, johin myöhemmin tartut, jota ohittaa et voi? "

17 kommenttia:

  1. Voi, mä eilen viimeks tirautin kyyneleen kun mietin että nyt niitä on kaks, ja enempää ei ollu tarkotus hankkia... Pienempi on jo 8kk ja mua niin surettaa että tässäks se syntymän ihme ja ne ihanat syliin nukahtamiset oli. Ei taatusti ollu, aivan varmana haluan kolmannen, kyllä mä sen miehenki saan käännytettyä... Yhessä vaiheessa puhuttiin jo että mies kävis laittaa piuhat poikki, mut jos ei nyt kumminkaan vielä... tais olla sillon pinna tiukalla poikien kans...

    VastaaPoista
  2. "Kuka on tuolla vaaran päällä..."

    VastaaPoista
  3. Samoja tunteita täälläkin välillä, poika 2v 3kk ja tyttö 6,5kk. Meillä tytöllä on paha refluksi ja se sai alussa useesti mut katumaan toisen lapsen tekoa, kuulostaa kamalalta :/
    Mutta refluksikin menny jo paremmaksi ja surettaa, miten oon edes pystyny katumaan. Rankkaa tää on, mutta hetkeekään en vaihtais :)

    Meidän lapsiluku on täynnä, ei enään yhtäkään. Mulla kyllä vaikutti toi tytön refluksi päätökseen, koska sitä en haluu kokee enään uudestaan, alku oli niin kamalaa, kun mikään ei pysyny sisällä ja toinen oksens nukkuessaanki ni ite sitte valvoin melkein ekat 2kk kokonaan!

    VastaaPoista
  4. Mahtava kirjoitus! :)

    Varmasti välillä on hankalaa kahden kanssa, mutta ihaniakin hetki on kaksinverroin. <3

    Itse oon aina haaveillut kahdesta lapsesta. Toisesta vielä ei ole tietoakaan, mutta toivottavasti saan sen joku päivä kokea. <3 Vauva-aika oli huikean ihanaa. Eikä tässä elossa nykyäänkään oo valittamista. Poika on aivan mahtava persoona, oma rakas! <3

    VastaaPoista
  5. Pakko sanoa et nuorimmainen on nyt viikon vanha ja kun katson toista kun hän nukkuu ja mietin et kohta sekin jo juoksee ja höpöttää, niin alkaa tuntumaan et josko vielä kolmas. :D Vannoin viikko sitten synnytyksen jälkeen et nää oli nyt tässä, kuka oikeesti pystyy synnyttämään monta kertaa mut aika kultaa muistot näköjään lyhyessäkin ajassa. :)

    VastaaPoista
  6. Hei kuule ihan täydet pisteet sulle,kun jaksat kahden noin pienen kanssa!!:) Mä oon sanonu,että meille ei toista tule piiiiitkääään aikaan,koska se on siinä ja siinä että pärjään tuon yhden puolivuotiaan kanssa ;D Kun kohdalle sattuu kiukkupäivä kun ei nukuta yöllä,sitten kitistään koko päivä kun vaan väsyttää. Tähän härdelliin lisätään vielä se hampaan tulo niin mä oon vannonu et ikinä ei lapsia lisää tuu... Ja sitten kattelen kun poitsu touhuilee ja naureskelee ja ihailen kuinka ihana hän on <3 Ja illalla katselen vaikka kuinka pitkään et minne se mun pieni tuhiseva vauva on mennyt ja sieltä se vauvakuume sitten hiipii ;) Tosin ikäeroa sais tulla se 2-3v ... Että varmaan siinä vaiheessa kun pikkumies on 2v niin vauvakuume on huipussaan. Miestä ei tarvi suostutella, se kun ois halunnut tehdä heti perään toisen. Luojalle kiitos lääkäri sanoi ettei kahteen vuoteen mielellään uutta raskautta section takia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liitos. On tää kaikki silti ihan kaiken sen ikävänkin arvoista! <3

      Poista
  7. oot munki mielestä pärjänny tosi hyvin.Oletko muuten pystynyt olla tupakoimatta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Olen lipsunut kun olin viihteellä.

      Poista
    2. Voitko tehdä siitä postauksen.oliko hauskaa?

      Poista
    3. Hauskaa oli, mutta tuskin siitä postausta enää teen :--D on siitä jo kaksi viikkoa aikaa.

      Poista
    4. Oletko sitten tehnyt siitä ennemmin postauksen

      Poista
  8. olisi ollut kiva kuulla kuka oli hoitajana ja mitä teit.(:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. en mitään ihmeellistä, lapset oli mummolassa, lähdin kuuden jälkeen kavereille katsomaan putousta, nautin 1,5 annosta alkoa ja olin kotona puolen yön jälkeen :-D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...