2013/04/28

Kerran sain käteeni kameran..


su


..Ja katsoin mitä tapahtuuu..

Lähes yhteistyökykyiset



Minä tahtoisin ikuistaa poikieni lapsuudesta mahdollisimman monta hetkeä. Miro köllötteli kylpyhuoneen lattialla ( samalla kun me Markon kanssa ähellettiin uutta suihkuverhoa paikalleen ) ja Mikael oma-aloitteisesti tuli makoilemaan Miron viereen ja sitten kävi käsky: " Äiti, ota minusta hyvä kuva ".  ( Mikaelilla oli " inhoan kameraa-vaihe " joku aika sitten. ) Kaksi pyörivää ja liikkuvaa lasta, kuvaajan vapiseva käsi ja huono valaistus ei ehkä ole paras yhdistelmä, mutta tärkeintä ei ole nyt se kuvan laatu, vaan se, että hetki todellakin tallentui.
Vosiin tehdä kokonaisen albunin, jonka kannessa lukisi " epäonnistuneet sisaruskuvat ". Minulla on ihan helmiotoksia lapsista, kun sitä oikein yrittää ottaa kauniita kuvia ajan kanssa, niin mikään ei kyllä koskaan onnistu. Useimmiten toista ei huvita ja toinen vaatisi lahjontaa. Voisin kiikuttaa kullanmuruset vielä tämän vuoden puolella ammattivalokuvaajan tykö ja saada ehkä oikeasti kivat kuvat seinille, kehyksiin ja sukulaisille.

Osaisko joku muuten suositella Kuopion seudulta jotain osaavaa valokuvaajaa?

2013/04/27

Miro 4kk


Paino: 6930g
Pituus: 63cm

Miro 4kk. Voi nyyhkis.
Minun valloittava Sepponi.

Nukkuminen
Yöunet edelleen hienosti 12 tuntia suoraan putkeen, nukkumaan joskus 19.00-20.00. Päivisin unet vielä aika satunnaisia kestoltaan 20min-1h. Nukahtaminen sänkyyn yleensä itsekseen, jos äiti bongaa väsymyksen tarpeeksi ajoissa. Koitan saada vakiinnutettua lapsille samanaikaiset päiväunet, jotta voin hengähtää edes hetken. Useimmiten se jopa onnistuu, vaikka se hetki olisikin vain 15 minuuttia..



Syöminen
Miro syö edelleen päivisin kahden tunnin välein 150-220ml. Varaslähtönä maisteltiin tuossa kuluneella viikolla hieman kasvissosetta. Miro taitaa olla kova syömään, sillä heti olisi uponnut useampi lusikallinen kerralla.  En pidä soseilla ihan kauheaa kiirettä, sillä Miro näyttäisi kasvavan maidollakin aika komeisiin mittoihin, pikkuhiljaa kokeilemaan ehkä uusia makuja..

Liikkuminen
Miro viihtyy eniten mahallaan, joskus pyörähdellään mahalta selälleen ja selältä mahalleen satunnaisesti, lähinnä puolivahingossa. Miro tarttuu jo esineisiin ja vie kaiken suuhunsa ja kovasti pyrkii mahallaollessaan eteenpäin, peppu kyllä nousee, mutta kädet vähän jäävät jälkeen. Tahto liikkua on selvästi kovempi, kuin mitä taidot antavat myöden.




Muuta
Piiloleikit on kivoja, kylpeminen ihan superkivaa ( Mikael inhosi samassa iässä vettä ihan hillittömästi..) ja isoveljelle tulee luonnollisesti ne suurimmat hymyt. Miro komentaa kovaan änneen ympärillä olevia ihmisiä, hakee kyllä jotain äänteitä, mutta useimmiten pysyy vaiti ja murjottaa. Hän on kovin seurankipeä ja sylivauva, että sitteri on meillä aika turha keksintö. Minun on vaikea hyväksyä se, ettei Miro ole enää mikään vastasyntynyt mytty ja jo selvästi ympäristöstään kiinnostunut pikkukaveri..

2013/04/26

Unenlahjoja


Raskausaikana jännitin sitä, millaiset unenlahjat pienemmällä pojalla tulisi olemaan. Lähes yhtä hyvät, kuin isoveljellään uskaltaisin tässä vaiheessa sanoa. Eilen Miro otti ja sammui keskelle keittiön pöytää ( jossa Miro on varmasti kaikista eniten viettänyt aikaa muutenkin, meillä koko elämä pyörii keittiössä ja vauvasta asti ollaan hengailti keskellä ruokapöytää..Joskin nyt, kun poika on oppinut kierähtelemään, niin uusi " säilytyspaikka " on etsittävä ). Miro nukkuu tosi hyvin metelissä sekä hiljaisuudessa pimeässä. Lego-palikan kanssa leikkiminen oli selvästi liian raskasta myöhäisiltapäivän aikana. Muutenkin, kun Miro on tajunnut tarrata esineisiin ja luonnollisesti viedä niitä suuhun, on viihtyminen oikeastaan missä vaan taattu.

Pojat kummatkin nukahtavat yleensä tosi nätisti unilleen. Minä olen sellainen, että nukun päiväunet keskellä olohuonetta, vaikka lapset hyppisi päällä ja heittelisi tavaroita, en hätkähdä oikeastaan mihinkään, kun uneen pääsen ( Siksi Marko hoitaa satunnaiset yöheräilyt ). Kun saan pääni tyynyyn, niin sinne se jää, unen todellista maksimointia sanon minä. Tämä ei päde silloin, kun ulkona möllöttää täysikuu. Silloin olen liian levoton nukkumaan.

( Aamuisin meillä ei kyllä unenlahjoja löydy. Tänään ollaan herätty Mikaelin kanssa ekan kerran ennen viittä ja kuudelta ollaan jo aamupalapöydässä istumassa..
en suoranaisesti valita, kyllähän me olla lähes aina saatu täydet yöunet ja lapset nukahtaneet sormia napsauttamalla. )



2013/04/25

14.07-14.46


Päivän paras hetki on aamuisin, kun pojat ovat aurinkoisimmillaan. Toisiksi paras hetki on se, kun pojat nousevat päiväuniltaan ja on hetki suht rauhallista leikkimistä koko porukalla. Mikaelista on hurjan hauskaa näyttää veljelleen, miten mm. tyynyt lentävät ja autot ajavat päin seinää.

" Miro katso! Miro katso nyt! "

Haikeudella katson poikiani, he kasvavat niin vauhdilla... Kohta saan toimittaa erotuomarin virkaa, kun nämä kovakalloiset kullannuput alkavat ottaa mittaa toisistaan... Sitä jännityksellä odotellessa.

2013/04/24

isä-poika-juttuja



Meillä asuu kaksi suhteellisen kovaa lätkäfania. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.
Ebaysta tilatut lätkäkortit ovat kummankin mieleen. Mikaelilla on selvät suosikit ja korttien katsominen, pinoaminen ja potkuautoon lastaaminen on tämän hetken suosikkileikkejä. Saas nyt nähdä kun MM-kisat pyörähtävät käyntiin, että jääkö PikkuKakkonenkin jäädä ihan toissijaiseksi ohjelmaksi. 

On ihan kivaa, että pojilla on niitä " omia juttujaan ", juttuja, joihin äiti ei ole niin tervetullut, sitä omaa miesten spesiaaliaikaa, isän ja pojan laatuaikaa.

2013/04/23

Lapset kahden vuoden ikäerolla - kulkupelidilemma ja sen ratkaiseminen


Miron odotusaikana, oikeastaan jo aika alkuvaiheessa ehdin saamaan useamman kriisin raskaushormoneissani aiheesta rattaat&vaunut. Oli sanomattakin selvää, että liikumme mahdollisimman paljon jalkaisin ( vaikka emme nyt mitään himolenkkeilijöitä ole, säästämme bensakustannuksissa, jos kauppaankin pääsee kävellen ), eikä tiedossa ollut sitä, millaisia matkoja Mikael kävelisi pikkuisen synnyttyä. Tuplarattaita katseltiin, jokainen vaihtoehto tyssäsi viimeistään aina hintaan, jopa käytettyinä. Pohdittiin rattaiden käyttöikää ja tarpeellisuutta. Päätettiin selvitä ilman.

Meillä on aikoinaan huutonetistä ostetut ( hurjalla neljälläkympillä ) Brio Kombit, vuosimalli jostain tämän vuosituhannen alusta. Ne välittävät meidän tarkoitukseen ihan todella hyvin, vähän jäykät joo, mutta matkat taittuivat pisteestä A pisteeseen B ihan kivasti. Rattaita ostaessa saatiin mukaan vaunukoppa, vaikka luulinkin sen jäävän meillä täysin käyttämättä. Vaan kuinkas kävikään.
Haaveilinhan minä ihan uusien yhdistelmien ostamisestakin, mutta tililtä ei koskaan tarvittavaa summaa sattunut löytymään.
Lähdettiin lopulta siitä, että meidän nykyiset rattaat + seisomalauta on se meidän juttu lasten kuljettamista varten. Pohdittiin myös sisarusistuinta, mutta syystä tai toisesta se ei sitten lopulta sytyttänyt.  ( Saisihan vaunuista rattaat vaan kopan poistamisella, joten niitäkin reissuja varten, kun voisi lähteä vain toisen lapsen kanssa )



Miron syntymän jälkeen kokeiltiin vauva vaunuissa ja Mikael seisomalaudalla- yhdistelmää. Kyllähän Mikael osasi ja jaksoi lyhyen matkan siinä seisoakin, mutta huvituskertoimen laskiessa seisomalaudasta tuli vihollinen. Jos Mikaelia ei huvittanutkaan seisoa siinä, tuli matkasta lähikauppaan helposti haastava: 12kg kainalossa, muutamat vaunuissa plus ne ostokset.. Kerran tultiin keskustasta ja jäätiin aikaisemmalla pysäkillä, kun ajattelin, että kävellään ylämäki ihan reippailun vuoksi.. Noh, Mikael ei suostunut yhteistyöhön, ei niin mihinkään ja loppupeleissä työnsin rattaat tappomäkeä ylös kantaen draamakohtaushuutoa sätkivää kaksivuotiasta kainalossa, yltäpäältä hiessä ja puuskuttavana.Todella reipasta, aikalailla kaukana alkuperäisestä kuvitelmasta.. Päätin, että nyt on keksittävä jotain muuta, tai sitten emme poistu sisältä koskaan.

Saatiin, kuin saatikiin äidiltäni autotalliin unohtuneet Brion tuplarattaat, myöskin 2000-luvun alkua. Ne on ihan hillittömän isot ja leveät, ruosteessa ja ennen kaikkea rumat. Ne ovat väriltään homeenvihreä/mustat ja sininen vaunukoppa sopii melkein paikalleen, metalliosat on ruosteessa, remmit on rikki ja kuosit jokseenkin pinttyneen likaiset. Silti ne ajavat asiansa, jos on ihan pakko liikkua sen verran kiireellä, ettei ehdi käymään kiivaita väittelyitä vanhemman pojan kanssa kulkemisvauhdista. Haaveilin kovasti Brio Ponyn tuplarattaista kesälle.. Mutta haaveeksi ne taitaa jäädäkin. Eihän tämä vaihe enää loputtomiin kestä, nielen pikkumaisuuteni ja työnnän noita laivarattaita. Isot ja hankalat, mutta kyllä niillä pääsee vaikka loskasohjossa eteenpäin. Jos siis ei sada, sadesuojaahan niihin ei ole.

Jos liikutaan koko perheen voimilla, niin Miro on vaunuissa ja Mikael säästä riippuen matkarattaissaan, ne ovat isommalle selvästi mukavammatkin. Siis jaksaahan Mikael jo kävellä vaikka kuuhun ja takaisin, mutta se on tosiaan ihan pikkuherran mielentilasta kiinni.

Me olemme loppujen lopuksi päässeet todella halvalla kulkupelien suhteen: rattaat ja matkarattaan ovat yhteensä tehneet 140e, tuplat ilmaiset, samoin seisomalauta. Kyllähän ne on elämää nähneet kaikki, mutta päätin, että saavat välttää kyllä nämä seuraavat vuodet Miron käytössä. Sen jälkeen lahjoitan kaikki eteenpäin tarvitseville. Jos ne nyt jollekin parvekevaunuiksi välttäisivät.



Things change, doesn't mean they get better



Olen helposti tapaturma-alttein ihminen ketä koko lähipiirissäni tunnetaan. Olen " se Sini ", joka kaatuilee, kompuroi, leikkaa leipäveitsellä aina sormiin, polttaa kätensä, nyrjäyttää nilkkansa tai muuten vain kävelee ovia päin. Eilisen illan kruunasi taas vaihteeksi tarkastusreissu sairaalaan. Tällä kertaa kolahti pää.

Aamulla lääkäri totesi minun selvinneen lievällä aivotärähdyksellä, eikä päätä tarvinnut kuvata ( vaikkei siellä varmasti olisi sahanpurun lisäksi muuta enää löytynytkään ). Olo on vähän hassu, väsynyt ja darrainen(?). Tänään ohjelmassa sohvaa ja kokopäivän mittaiset tuplatreffit nukkumatin ja tallentavan digiboksin kanssa ( kohtahan näkyy MM-lätkää!! ). Lepoa, lepoa. Ja ehkä vähän herkkuja ansaitusti.

Olkaahan te varovaisempia.

2013/04/21

@ puisto



" Joku aamu voi herää siihen, ei enää arvosta itseään.
Naamaan todellisuus isketään, ei itkeä saa vaikka kitkerää on.
Jää vain tarpeet ja tavoitteet.

Pointti on siin mihin tyytyy, miten suhtautuu sieluun myytyyn,
nouseko kyykyst ylos vai jääkö suosiol kyyryyn.
Siinä mitataan ihmisten kontesti, miten hyvä ihmisen oot,
ja nyt tuntuu etten mä ite läpi mee .. 

... itsesäälii ja nyyhkybiisei on mun arkipäivä tulvillaan,
pienist muutoksist suunniltaan, kai liian hiljaist mun kulmilla.
Nyt ei oo ku vaan tarpeet ja tavoitteet.. "

- Pistepiste, Ei kunniaa





Kuin kaksi marjaa



Päivä päivältä Miro alkaa selvästi olemaan ilmeikäämpi poika. Tuo meidän yrmy osaa kuitenkin väläyttää maailman upeimman hymyn halutessaan. " Seppo " on kyllä useimmiten tomera poika ja hän on alkanut komentamaan selvästi ja tuomaan tahtoaan julki omalla, varsin vaativalla älämölöllään. Miro täyttää pian neljä kuukautta. Siis neljä!!??
Ajattelin olla rohkea ja kokeilla pikkuhiljaa ensimmäistä kertaa antaa kiinteämpää muonaa, ruokahaluahan tuolla on ihan kiitettävästi ja kotivaakapunnituksella kiloja on peräti seitsemän ja pikkuisen päälle. Vastaavasti Mikael painoi samanikäisenä 6650g.

Tänään keskusteltiin Markon kanssa siitä, miten kengännauhoja pestään ja kun ehdotin, että laita vaikka saaviin ja pesuaineet päälle ja anna liota yön yli, niin Miro kiljaisi pöydältä selvästi " eikä! ". 
Mikael oli 5kk, kun sanoi ensimmäisen kerran " äiti ", vaikkei sitä varmasti tarkoittanutkaan.

2013/04/20


Hei, minä täällä.
Mitä minulle siis kuuluu? Pikkuisen parempaa jo nyt.

Minulla on järkyttävä asunto/muutto ja sisustuskuume ( kiitokset Petralle..). Paljon olisi haaveita, joihin lompakko ei ole yhteistyökykyinen. Uusi sohva, uusi ruokailuryhmä, uusi matto makuuhuoneeseen ( edellisellä on Miksun leikkien jäljiltä aurinkopuuteria. Mattoha OLI valkoinen ), uusia lamppuja ( kupla ja lokki! ), uusia keittiöpyyhkeitä, koristetyynyjä, kahvinkeitin.. Kaikkea siis näin vaatimattomasti alkuun. Uutta elämää, ehkä jopa uutta kotia. Inhottavaa kohdata realismi, kun se vetää avokämmenellä naamaan.

Olen huomannut surujeni keskellä yhden asian: minä selvästi hukuttaudun helpommin nyt materian tuomaan onnellisuuteen. Tässä kuussa on pelkästään ostettu uusi takki, kolme hupparia, paitoja, parit farkut, kengät ja paljon kaikkea muutakin. Onneksi olen kuitenkin sen verran pihi, ettei rahaa ei ole palanut niin paljon, kuin luulisi mutta kun se uusi paita jaksaa heti auttamaan päivän läpi paremmin... Tai uusi suihkuverho.. Tai paistinpannu. Olen alkanut kuitenkin samaan syssyyn karsimaan tavaroitani, myymään joitain vauvajuttuja jo pois ja säästämään edes nimellisesti jotain suurempaa varten. Onneksi tässä on joku kontrolli, en sentään elä veloiksi asti yli varojeni.

Olen ollut paljon syömättä, elänyt korvikkeilla ( mm. kofeiini on minun ruokaympyräni perusta ). Kyllähän minä tähän ikään mennessä tiedän, miten pitäisi syödä. Mikään ei vain maistu. Kyllähän seuraukset huomaa: en jaksa lenkkeillä muualle, kuin lähikauppaan ja roskia viemään. Olen siivonnut hulluna, mielessä vellova epäjärjestys näkyy yleensä puhtaana kotina ja järjestelmällisissä vaatepinoissa ja oikein järjestetyistä kahvikupeista. Mutta kyllä siitä jotain onnentapaista saa. Ja musiikki, oi musiikki.. Vietän tuntitolkulla viikossa aikaa etsien ja kuunnellen kaikkea uutta ja vanhaa. Elämisen tunne, se on vaan jostain revittävä.

Öisten syvällisten pohdintojen lopputuloksena olen tullut siihen tulokseen, että loppujen lopuksi minä olen ihmisenä yksinkertainen. En vajaa tai hidas, vaan yksinkertainen. Markon kanssa ollaan sitä mieltä, ettei minulla ole loogista päättelykykyä, matemaattisia taitoja, kielitaitoa, en opi lukemalla, enkä ilmeisesti kuuntelemallakaan. Elän liian pitkälti tunnetilojeni mukaan, siksi olen useimmille ihmisille ehkä turhan haastava. Teen, en ajattele, sama homma puhumisen kanssa. Ei minulla ole tarjota oikeastaan mitään kennellekään.
Tahtoisin osata ajatella asian niin, että jos minä en kelpaa jollekulle se tarkoittaa vaan sitä, että olen liian haastava persoona, eikä kaikista ole sitä haastetta vastaan ottamaan. 
Joskus se vaan on turhankin vaikeaa.

No helvetti, kyllähän täältä vielä noustaan.

2013/04/19

Perjantain kunniaksi


Väsyttää. Se kuulemma näkyy ja ennen kaikkea kuuluu minusta.
 ( joskaan en ole varma tarkoittaako se tätä väsymyskitinääni vai epämääräistä hekottamista turhalle.. )
Kivaa perjantaita!

Ps. STP-videot Youtubessa on vihoviimeinen teko tässä häiriintyneessä väsymyksessä. En suosittele, ellei joku aivan välttämättä tahdo kuolla nauruun. Alempana vähän laadukkaampaa huumoria nyt kuitenkin.


2013/04/15

Maailman parhaat


Se sydämenpysäyttävä hetki, kun kaverisi luona yhtäkkiä kaapista ( tai makuhuoneesta ) ponkaisee esiin kauhea lössi ihmisiä ihan varoittamatta. Minä olin pahaa aavistamatta vain kahvittelemassa pikaisesti, alipukeutuneena ja väsyneenä.
Yllärisynttärit.
" Ei tää voi olla totta "
Itkin puoli tuntia, onnesta. Nauroin sieltä kyyneleitteni lomasta ja totesin ensin, että tälläinen juonittelu ja kaikki syylliset olivat " ihan perseestä ", mutta myöhemmin koitin sanoa jokaiselle, miten heitä rakastankaan. Minulla on kuin onkin ne maailman parhaat ystävät. Istuttiin yhdessä, syötiin kakkua ja nautittiin. Minä kyynelsilmissäni vielä seuraavanakin päivänä.


Viikonloppureissu ilman lapsia kruunattiin tänä aamuna, kun kaksi maailman parasta poikaa, olivat heti aamusta hymyssäsuin äitiä vastassa. Kuinka heitä kaipasinkaan..
Minusta he ovat maailman parhaimmat kersat.
Parhautta parhaimmillaan.


Sain muutaman maailman parhaan lahjankin.
Radiosta soi Meripihkahuone.
Maailman paras aamunavausbiisi.

Arvonnan voittaja on..






Vauva Hokkarit menivät Mahansa Vangille! Olehan minuun yhteydessä, niin laitetaan paketti tulemaan!

21



Kaksikymmentäyksi vuotta sitten syntyi tyttö, äitinsä esikoiseksi.
Alusta asti kävi selväksi, miten lujatahtoinen hän oli.
Ja kun hän oppi puhumaan, ei häntä enää saanut hiljaiseksi.
Tytöstä kasvoi pikkuvanha kersa.
Ja teini-iän helvettikin oli vaan pakon edessä kärsittävä.
Hyvin siitä selvisi.

Vuosi sitten, oikeastaan hetimiten, kun neljästoista vaihtui viidenneksitoista, alkoi esikoispoikani oksentelemaan. Lakanapyykin ja oksennusten keskellä tajusin, että minusta oli tullut virallisesti 20-vuotias. Ei tuntunut erikoiselta, tätäkö se nyt on. Aamulla raskaustesti näytti kahta viivaa.
Voi sitä  onnen ja epäuskon määrää.



Rakastan lapsiani, poikiani, kumpaakin yhtä paljon.
En tahtoisi elää ilman heitä.
En vaihtaisi tätä mihinkään.

Ei meillä juurikaan ole ylimääräistä rahaa, eikä omistusasuntoa.
Minulla ei ole edes koulutusta.
Hyvin me silti ollaan pärjätty.
Ja pärjätään jatkossakin.



Eikä mulla ole ikäkriisiä,
 elämässä vaan on nyt menossa vapaapudotus, 
mutta jossain vaiheessa ne jalat ( tai tällä tasapainolla naama ) osuu maahan 
ja askeleet tulevat olemaan päivä päivältä varmempia.

minä aikuistun, pikkuhiljaa ja osittain tahtomattani.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...