kultaakin kalliimpi

 

Välipala

Poikien välipalahetkillä koitan siivota keittiötä parhaani mukaan: tiskata astiat ja koitan väsätä jotain ruoantapaista illemmaksi ( useimmiten viihdytän kahta kuninkaallista kohtelua vaativaa pikkumiestä samalla..). Tänään kuuntelin mielenkiinnolla, kun Mikael selitti Mirolle, miten omenatkin lentävät avaruuteen ( avaruuskausi jatkuu ), miten hän itse saa uuden palapelin huomenna (?) , kuinka monta rengasta autossa on ja miten pissin tekeminen pottaan on hyvä tapa, mutta toisten lyöminen on ruma tapa.

Kyllä Mikael on vaan mainio isoveli!

Sielu lepää ja sydän sulaa.

Synnyttänyt nainen

Vau.fi-sivulla oli artikkeli " miltä näyttää synnyttänyt nainen? ".  Noh tältähän se näyttää kahden lapsen jälkeen. ( Tai no,kahden raskauden jälkeen, eihän se sektio tainnutkaan olla synnytys joidenkin mittapuilla )

Minä en itse kuulunut niihin onnekkaisiin, joka olisi näyttänyt entiseltään pari viikkoa synnytyksen jälkeen. Minä olen juuri niitä, joille on sektioista jäänyt mukava etureppu tuohon vatsan kohdalle. Esikoisesta meni vuosi palautua, eikä se silloinkaan ollut enää sama oma kroppa, kyllähän niitä muutoksia tuli: tissit lähtivät ja tunsin olevani pullataikinaa. Kuopuksen syntymästä on nyt viisi kuukautta ja vaikka raskauskiloja ei enää olekaan, niin olenaivan erinäköinen, kuin vuosi sitten. Toisen sektion jälkeen vatsa ei ihan samalla lailla palautunutkaan, kuin ensimmäisen. Ja minähän koitan..En ole kauhean hyvä tekemään kotikuntopiiriä, eikä ihan kauhean aikaisin leikkauksen jälkeen saa aloittaa vissin kunnon reeniä?. Mistähän siihen nappaisi edes aikaa, välillä on vaikeaa mahduttaa päivän aikatauluihin se tunnin iltalenkkikin? Haveilen minäkin tämän hyllyvän vaihtuvat kiinteäksi lihakseksi, mutta..Pitäisi reipastua monessa asiassa.

Jokainen, joka ei ole sokea voi huomata kuitenkin yhden asian (  vaikken bikinikunnossa ole tänäkään vuonna, enkä koe tarpeelliseksi lähteä esittelemään itseäni uimarannoille) : nimittäin vaalenevat raskausarvet!
Raskausarpia tuli Mirosta jonkin verran, ne olivat punaisia ja kipeitä, mutta nyt alan huomaamaan, että aika tekee sen, mitä odotinkin. Ne haalenevat. Pikkuhiljaa, mutta kuitenkin.

Ja loppujen lopuksi, en minä itsestänikään nyt niin pahalta näytä, kun muistan sen faktan, että olen tosiaan lainannut kehoani kahdelle pojalle. Enkä minä nyt alunalkaenkaan ollut ihan missimitoissa. En aio valittaa tai surkutella, tältä se nyt vain näyttää, toivottavasti vuoden päästä jo vähän paremmalta omaankin silmään.

Voikukkia

Mikael seurasi kiinnostuneena sivusta kahta pikkutyttöä puistossa.
Tytöt keräilivät voikukkia ja veivät niitä äidilleen, joka näpersi niistä nätit seppeleet. Mikael käveli tyttöjen perässä, keräsi esimerkkiä katsomalla kukkia ja pyysi sitten minuakin vässämään " seppolen ".
Sormet suussa selitin, ettei äiti ole koskaan sellaista tehnyt.. Ja sen näköinenkin siitä ensimmäisestä versiosta sitten tuli ( jonka väsäsin sitten kotipihalla piilossa..). Onneksi se ei poikaa häirinnyt, ylpeänä asteli varsin erikoinen kukkahökötys päässään, kunnes katsoi parhaaksi heittää sen lopulta jorpakkoon.

On muitakin asioita, joita kai äitinä pitäisi osata tehdä. Pullaa en ole koskaan paistanut, olen muutenkin käsi ruoanlaiton kanssa, en neulo, en virkkaa, en osaa edes ommella mitään. Minulta ei luonnistu edes lennokkien tekeminen. Pakko kai se on jostain aloittaa, lettikampauksia tuskin tarvitsee pojille ihan hetkeen vielä väsäillä, mutta tuon voikukkaseppeleen aion kyllä tänä kesänä vielä taitaa.

Parhautta

Miro 5kk

7600g/65cm
( Mikael: 7350g/66,5cm )

" hienosti kasvaa keskikäyrillä "

Syöminen:
Miro on edelleen kova poika syömään, maitoa menee vähintään se 2dl joka ruokailukerta. Me olemme kuukauden maistelleet soseita: perunaa, porkkanaa, kesäkurpitsaa, omenaa ja päärynää. Tänään kokeiltiin ensimmäistä lihaperunasosettakin. Kaikki on uponnut hyvin, purkillinen häviää päivässä kevyesti ja pitäisi varmaan alkaa isontamaan annoksia, kun ruokailuväli on edelleen se 2 tuntia. Eikä muuten sitten minuuttiakaan enempää tai alkaa kova komennus. Vesi on pojsta kauhean vastenmielistä ja näkisittepä sen oikein tyrmistyneen ilmeen, kun hän tajuaa ettei pullosta tule maitoa vaan vettä.

Nukkuminen:
Miro nukkuu yhdet kunnon päiväunet Mikaelin kanssa samaan aikaa, yleensä 1-2h. Lisäksi aamupäivällä puolentunnin pikkutorkut ja iltapäivästä toiset miniunet autossa/rattaissa. Miro nukahtaa edelleen todella hienosti itsekseen unille tutin ja harson kanssa. Yöunia komiat 12h, pojat menevät nukkumaan ja heräävät samoihin aikoihin. Öisin herätyksiä on melko harvoin.

Liikkuminen:
Meillä mennään taitavasti sitä ns.kelloviisaria. Satunnaisia pyörähtelyjä mahaltaan ja selältään. Esineet vihtuvat kädestä toiseen ja kaikki menee luonnollisesti suuhun. Miro jaksaa nostaa itsensä oikonojaan käsien varassa ja kovasti nostelee peppuaan ja potkii itseään jaloilla eteenpäin ( kyntäen samalla naamallaan lattiaa ).

Muuta:
Mirolla on poskissa ihottumaa, joka ei kortisonillakaan ota lähteäkseen, taipeet ovat muutenkin tosi kuivat ja vaikka meillä läträtään rasvoilla, niin mikään ei tunnu auttavan. Miro nauraa ja jokeltelee omiaan, yleensä hyväntuulinen tapaus. Pientä vierastamista havaittavissa. Hampaita ei näkyvissä, mutta sen verran kuolataan, että ehkä ne ensimmäiset sieltä vielä pian pullahtavat. Mirosta hauskinta näyttäisi olevan isoveljen parkkitalo, nakuilu ja kurkistus/piiloleikit.

Lukutoukat

" Ole sinä Miro hiljaa, niin minä luen sinulle nyt "

Toukokuun soitetuimmat

Laiminlyöntejä

Hallittu kaaos.

Sitä meidän elämä on ollut. Perusasiat toimii: ruokahuolto, pyykkihuolto, lasten tarpeet tietenkin, paperiasiat hoidettuna ajoissa ja oikein ( vaikka Kela-lappujen täyttö on yhtä tuskaa minulle ).

Kaaosta on sitten kaikki muu. Se, mitä käyn pääni sisällä. Olen valmiustilassa, en ihan täysillä hereillä, valot on päällä, mutta kaikki ei taida olla kotona.

Havahduin tänään siihen, etten minä ole kyllä ollut itselleni yhtään armollinen viime kuukausien aikana. Laiminlyön itseäni jatkuvasti. Syön todella huonosti, kuukauden syömättömyys pudotti 10kg painoa ja nyt sitten kiskon ruokaa kaksin käsin ja varmaan otan ne kaikki kilot takaisin. Kyllähän se oli odotettavissakin, mutta minkäs teet, kun syöminen/syömättömyys on niin tunnetiloista kiinni. Olen laiminlyönyt ne ihmissuhteet, joista saan eniten iloa lasten jälkeen elämässä. Laiminlyön terveyteni ja hyvinvointini jatkuvasti. On ryhtiliikkeen aika. Näitä " uuden alun " uhoamisia.

Koska koko elämäni on mennyt lähes kertaheitolla remonttiin ja osittain roskiin, on aika lopettaa se itsesäälissä kieriminen. Olenhan ollut kaikesta huolimatta yllättävän tasapainoinen ja tyyni. Silti syyttelen jatkuvasti itseäni pienistä asioista, sätin itseäni peilin edessä. Se saa luvan nyt jumalauta loppua. Minä se tässä elän, tässä kehossa, tämä on minun elämäni. Nyt nainen perse penkistä ja otat sen onnen omiin käsiisi. Aloitin pari viikkoa sitten lenkkeilyn, se on mahtavaa.

Aloitan helpoista asioista, koulupaikasta tulee tieto kesäkuussa, mutta soitin tänään kouluun ja tuumasin opettajan kanssa, että haen uudelleen syksyllä ja aloitan aikuispuolella tammikuussa, päiväkotipaikathan on jo lapsilla. Seuraavaksi tulee omasta hyvinvoinnista huolehtiminen: voin paremmin, jos opettelen ensinnäkin syömään oikein, nukkumaan tarpeeksi ja koittamalla pitää positiivista virettä yllä. Minä olen paras versio itsestäni, pitää vaan tsempata. Ei se elämä loppunut tähän, minä saavutan vielä vaikka mitä. Mitä enemmän toistelen tätä ääneen ja kirjoitan tätä blogiin, niin on se perhana kumma, jos en ala siihen itse jo uskomaan. Kyllähän tämä on monesti täällä toistettu mutta: täältä noustaan!

Liian pitkään olen tehnyt asioita, joita minulta oletetaan tekevän näissä tilanteissa. Sekin loppuu nyt. Minä olen itse vastuussa elämästäni, minä teen päätökset, enkä enää odota enää hyväksyntää mistään tekemistäni päätöksistä. 

Nyt loppu se oman itsensä laiminlyönti.

Minulla on ihan sallittu oikeus joskus ajatella itsekkäästi vain itseäni.  Minä olen tämän perheen kantava voima, minun on voitava hyvin. Lapset koituivat minun pelastukseni, minä seison 100% kaikien päätösteni takana. Tämä on minulle juuri niin täydellinen elämä, kuin vain tahdon.

Siinä kaikki 2002-2013

kuva

Koska musiikki on jotain käsittämättömän tärkeää elämässäni, on pakko tehdä oma postaus tästä. Rakastuin Stellan musiikkiin 2008 syksyllä, kun oli vaikeaa olla nuori. Silloinen luokkakaverini lahjoitti minulle Pelkääjän paikalla-levyn, kuuntelin sitä taukoamatta koko syksyn ja tutustuin sitten muuhunkin tuotantoon. Stellan musiikki.. Se on vaikuttanut minuun todella vahvasti, kantanut minua vaikeina aikoina. 

Pimeinä öinä ollut lohtuna. 

Osaan lähes kaikki biisit ulkoa ja kerran jopa pääsin keikalle katsomaan. Itkin koko keikan, se oli niin vaikuttava.

Nyt Stellan tarina päättyy ja ilmestynyt kokoelmalevy soi Spotifysta tälläkin hetkellä. Minun puolestani iso kiitos näistä vuosista! Tuntuu tosi vaikealta käsittää, ettei uutta musiikkia enää tule, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. 

Kunnon musiikki on sitä, mikä menee suoraan sieluun ja sydämeen.

Luonnekysymyksiä

Voin jo periaatteessa iskeä pääni pantiksi siitä, kummalta vanhemmalta tämä luonteikkuus on pojille periytynyt. Mikael on kiukutellessaan tasan vain ja ainoastaan minikopio minusta. Voihan se olla opittuakin, mutta Mikaelilla on selvästi 0-100km/h kiihtyvä luonne. Mikael on esiintyvä, ei ihan rämäpää, mutta menevä ja utelijas poika kuitenkin. Äitini keksi hyvän ilmaisun: boheemi.
Sitä Mikael on. Taiteilija.
Ja aivan älyttömän ylpeä.
Ja dramaattinen.

Miro on rauhallinen vauva kaikkine murjotuksineen. Nyt hän on oppinut Mikaelin esimerkistä komentamisen ( aivan samalla äänenpainolla olevan kitinän, kuin mikä Mikaelilla on ). Vaikka Miro onkin ollut vauvana näin pikkuisen haastavampi, kuin veljensä, väittäisin että Mikaelilla oli sitä omaa " luonteikuuttaan " jo paljon enemmän tässä vaiheessa. Miro tuntuu ottavan kaikki muutokset hyvin vastaan, se sluibailee vaan menemään. Toivottavasti Miro olisikin hieman hillitympi versio kaikessa draamantajussaan. Vaan, kun sitä ei koskaan tiedä. Kummastakin tulee kuitenkin omanlaisensa, uniikkeja persoonia!
Tää on ihan huippua seurata vierestä!

SpecialCase

Otettiin eilen Mikaelin kanssa vähän spesiaaliaikaa kaksistaan ja käytiin lähikaupastä kävellen jäätelöä ja istuttiin syömään rappusille kaikessa rauhassa. Aurinko paistoi ja me pohdimme sitä, että saako CityMarketista ostettua Audeja ja nukkuuko linnut taivaalla. Kotimatkalla potkiskeltiin kiviä ja tuumattiin, että kaivurikuskille olisi pitänyt myös ostaa jäätelöä.

Päiväkodista soitettiin, lapsilla on luultavasti paikat tammikuusta lähtien ihan tuosta sadan metrin päässä olevasta päiväkodista. Voin siis aloittaa koulun vuodenvaihteessa turvallisin mielin.

Tyylikkäästi söpö

Pyysin kampaajaa tekemään tyylikkäästi söpön lookin minun ylikasvaneisiin ja kuiviin hiuksiini. Olen erittäin tyytyväinen nyt. Kesähiukset, täydellinen tukka!

Mitäpä jos?

Olen niin täpinöissäni tulevasta kesästä. Mitä kaikkea minä haluaisinkaan tehdä ja kokea? Mihin kaikkeen lopulta riittää rahat ja rahkeet? Savonlinnaa, Helsinkiä, Tamperetta, Lappia? Huvipuistoja, häitä, syntymäpäiviä, kiireettömiä kesäiltoja, grillausta, mökkeilyä? Lasten kanssa ja ilman? Festarit, benji, tatuointi? Liian aikasia aamuja, liian kallista bensaa, liikaa vaihtoehtoja. Ja liian vähän aikaa..

" Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Ja elämä tapahtuu sinä aikana.. "

Iltalenkillä

Entisenä liikunnanvihaajana ällistelin taas sitä, miten löydän itseni joka ikinen ilta iltalenkiltä. Käyn kävelemässä lasten mentyä nukkumaan sen tunnin verran lähimaastoja. Se hetki, kun voi vaan kävellä auringonlaskuun ja luukuttaa napeista musiikkia on omaa aikaa parhaimmillaan ja pysyypähän edes jonkinlainen peruskunto. Tässä ei ehkä tänä kesänä bikinikuntoon pääse, mutta voihan sitä silti muuttaa elämäntapojaan mm: lenkkeillä päivittäin, syödä se aamupuuro aamuisin ja tehdä kotikuntopiiriä aamuisin.

Eilen otin kameran lenkkiseuraksi.

KESÄ! ( Se pakollinen hehkutuspostaus ja kuvaspämmi siitä, mistä kaikki hehkuttavat )

Ja minä niin pyhästi vannoin, etten lähdetänä vuonna tähän kesä(!!11!!!) vouhottamiseen ( ja tule turhaan spämmäämään tänne blogiin..) mukaan, mutta hyvinpä pyörsin omat periaatteeni taas. Nimittäin en todellakaan voinut vastustaa kiusausta. Ulkona on niin kaunista, niin lämmintä ja minun on nyt pako hehkuttaa: Se on täällä! Tuntuu ihan uskomattoman hyvältä!

Koska minulta ei kysytty, mitä minä haluan

Uuden alku häämöttää, on katsottu viime kuukausina peiliin useamman kerran ja mietitty tarkemmin, kuin koskaan aiemmin omia halujaan ja toiveitaan. Meni pakka uusiksi, saatiin erilaiset kortit käteen. On keskitytty olennaiseen, minä olen keskittynyt lapsiin ja itseeni. Pojat ja minä olemme minun elämäni paras sijoitus, haluan meille vain parasta. Paljon aurinkoisia kesäpäiviä ja ylitsevuotavaa rakkautta pimeään syksyyn. Muutaman sylin johon turvata.

Minä haluan sen koulupaikan. Mielummin nyt seuraavan vuoden tammikuulla alkavan. Saattaa olla, että koulupaikka irtoisi syksyksi, mutten usko, että tahdon luovuttaa Miroa hoitoon. Vaikka onhan ne hoitopaikatkin haettu varmuuden vuoksi. Haluan päästä saamaan jalansijaa " aikuisten maailmassa ", palasia jostain sellaisesta elämästä, missä ei ole aamuisin puklua olkapäillä ja tuskastuttavia uloslähtöjä kirkuvien polvenkorkuisten kanssa. Haluan jo päästä eteenpäin, kouluttautua, tehdä ja osata jotain. Olla ns.pätevä edes jossain. Tahdon päästä vihdoinkin elättämään perheeni kunnolla ja näyttää sen, ettei lapset ole esteenä elämälle, koulutukselle, uralle tai unelmille. Kaikkeen pystyy, pitää vain päättää niin.

Tietenkin tahdon myös, että pystyn pitämään nykyiset ihmissuhteet kasassa. Olen laiminlyönyt viime viikkoina kaikkia ihmissuhteitani pahasti, voimat eivät ole riittäneet ihan kaikkeen kuitenkaan, vaikka kuinka olisikin SuperMutsi. Ja luonnollisesti tulevaisuudessa minä tahdon jossain vaiheessa rinnalleni ihmisen, joka rakastaa minua, kaikkien niiden puutteidenkin kanssa. Ihmisen, joka osaa arvostaa ja käsitellä minua. Tutka on muutaman kerran tässä elämässä falskannut pahasti, mutta toivoa on. En minäkään nyt niin toivoton tapaus voi olla. Ja kaikesta oppii! Ihan tosi! Ei kaduta, koska kaikki meille tapahtuvat asiat muokkaavat meitä juuri sellaisiksi, kuin olemme. Ja minä olen hyvä tyyppi.

Haluan vielä, että pystyn omalla ilollani tartuttamaan sitä onnea muihin. Asenne ratkaisee, se on minun mottoni. Olen päättänyt vihdoin lakata miellyttämästä muita ja elää vain omaa ja lasten onnellisuutta varten. Ei minun tarvitse selitellä tai pyydellä anteeksi. Minä elän elämäni juuri kuten tahdon, minunhan se on. Haluaisin paljon myös vaatimattomampia juttuja, kuten oppia leipomaan sunnuntaisin kaikkea hyvää ja opetella kokkaamaan muutenkin paremmin. Haluaisin nyt mahdollisuuden tullen sisustaa kämppäni juuri sellaiseksi, kuin itse tahdon. Tahdon haalia silmilläni paljon kaikkea kaunista ja tuntea itseni eläväksi ihmiseksi.

Hurjat muuvit

Olisihan tämä voinut olla se voitontanssi.. Hyvä, että pikkumiestä silti tanssittaa, vaikka kaikki Leijonafanit surisivatkin. Ei ihan Gangnam Style, mutta siitä on otettu selvästi vaikutteita ja inspiraatiota.

Vapaavalintainen

Niin sai poika tällä kertaa itse valita vaatetuksensa. Pipo on muistaakseni Lindexiltä, huivi ja nahkatakki kirppislöytöjä, lasit, farkut & tennarit HooÄmmää itseään. Kylläpä tuo aurinko nyt hellii ja lämmittää <3 Toivottavasti S-linnaakin viikonloppuna.

Heihei vaipat!

Nyt me se tehtiin, jätettiin päivävaipat toissaviikolla pois isomman pojan elämästä. Ja meillä sujuu ihan hyvin, potalle osataan mennä, osataan tehdä, mutta se on aika pitkälti siitä lapsen mielentilasta ja asenteesta kiinni. Mikaelista kun on hauskaa tehdä tarpeet lattialle ja huutaa heti perään " källi! ". Vahinkoja sattuu ehkä muutama päivässä, päiväunille ei tarvitse vaippaa, mutta jos lähdetään kylille, niin laitan vaipan jalkaan ja siellä sitten koitetaan mahdollisuuksien myötä käydä potalla/pöntöllä. Aluksi meillä oli tarrapalkintosysteemi, mutta nyt ei tarvitse edes joka kerta kaivaa tarrakirjaan tarraa, kehut näyttävät riittävän. Hurraa!

Voisi kai sanoa, että pian ollaan päiväkuivia näin 2v5kk iässä. Tuleekohan tässä takapakkeja/taantumisia vielä?

onni on pieniä asioita

...Kuten vaikka ulkona kuivattua pyykkiä, uusi sohva, pienentynyt tiskivuori, tavaroiden lahjoitus eteenpäin, jokapäiväinen iltalenkki ja se, että puistosssa lapset kyselevät, mitkä on minun mukana olevien pikkuveljien nimet ( !! ). Onnea on myös lastenhuoneen uusi järjestys, päiväkuiva lapsi, pakastimesta löytynyt jouluruoka ja levyllinen suklaata, kun katselee Täydellisiä naisia.

Eihän se vaatinutkaan muuta, kuin möksöttämisen lopettamisen. Sitä kuulemma haistaa jo lähestyvän kesän, jos lopettaa niiden asioiden vatvomisen ja antaa niiden vain tapahtua ja järjestyä.

Teltta

Äitiyspakkauksessa tulleet telttakuosiset body ja potkarit ovat vaan niin auttamattoman ihanat! Mirokin taitaa tuon vaatemallina olemisen. Ja vain viisi minuuttia heräämisen jälkeen. Aivan ihanat, mutta voi kumpa poika ei kasvaisi noista pois ollenkaan..

Meikämutsin kolmas

Elämäni kolmas äitienpäivä! Parhautta ovat tietenkin maailman upeimmat pojat. Ihaninta tänään oli se, kun ulko-ovesta pääsin sisään, niin heti huikattiin ovelta " hyvää äitienpäivää "! Plussaa on myös jälkikasvun erittäin ( ehkä jopa liiankin) kiltti käyttäytyminen ( lahjana äidille ), uutta Iittalaa seinähyllyssä, tuoreet sämpylät, puistoilua auringossa, iltalenkki yksin ja elämän ruotiminen pihakeinussa. Äitiys on kyllä maailman mahtavin asia, kyllä sen voi ääneen sanoa.