Tätä se on kahden kanssa

Kaksi lasta.

Kaksinkertainen määrä kaikkea.

Tiesin, että kahden kanssa eläminen on ihan eri asia, kuin yhden kanssa eläminen, joka sekin tuntui välillä erityisen haastavalta. Meidän arki on ihana hallittu sekasorto, joka pitää sisällään sitä itseään: uhmaa, puklua paidalla, kakkavaippoja, hermojen kiristystä, sydämentykytyksiä, syviä huokauksia ja aikataulutusta.
Ja samalla se on suloisia hymyjä, naurua ja ylitevuotavaa rakkautta. Pojat opettavat minulle elämisestä paljon enemmän, kuin minä heille. Jokaisessa päivässä on omat haasteensa, mutta illalla on onnistunut olo, kun kummatkin nukkuvat onnellisina sängyissään.
Kun Mikael keksii omia tarinoitaan ja Miro olevinaan vastailee niihin, sulaa tämän äidin sydän. Olen kiedottu taitavasti pienten pikkurillien ympärille. Koitan nauttia jokaisella aistillani niin paljon, kuin kykenen.

Tämä vaatii joskus hermoja ja ylläolevista kuvista näkyy häpeilemättä se, millainen sekasorto keittiössä odottaa silloin, kun pojat ovat käyneet päiväunille. Vaatii ehkä jonkinlaista taitoa, kun taapero on suurien tunteidensa kanssa huutamassa lattialla tunnin, samalla tiskaan, teen riisipuuroa iltaruoaksi, syötän vauvalle sosetta, koitan maanitella lopulta isomman syömään, lämmitän maidon ja pidän pottatreeniä. Lopulta kummassakin makuhuoneessa on hiljaista ja katselen ympärilleni.. Sotkun voisi siivota, mutta mielummin armahdan itseäni ja keitän kahvit, sotku voi odottaa.
Lapsille kun useimmiten iskee kaikki tarpeet yhtä aikaa. Olen melkoisen haka hoitamaan kahdet ruokailut, kahdet vaipanvaihdot/pottailut ja kahdet pukemiset samaan aikaan. Tällä hetkellä minulla on vielä lasten isä auttamassa, mutta pian koittaa aika, jolloin on pärjättävä lähes kokoaikaisesti itsekseen. Se jännittää aika lailla.

Kunnioitan hirveästi äitejä, jotka tekevät kaiken itse ueamman lapsen kanssa. Minä menen edelleen sieltä, mistä aita on matalin, soseet on usemmiten kaupasta ja isompi huijataan television ääreen, kun on pakko saada kädet vapaaksi muuta hommaa varten. Välillä tämän jauhelihahelvetin kanssa meinaa kasetti katketa ja siltikään en olisi valmis muuttamaan mitään. Aika aikansa kutakin ja tämä on ohitse kuitenkin liian pian. Kahden vuoden päästä muistelen kaihoisasti tätä aikaa. Toivottavasti mieleen jää enempi ne aurinkoisimmat hymyt ja ihanimmat hetket.