Katsoin itseäni peilistä jotakuinkin 15-vuotiaana ja huomasin, etten ollut voittanut geenilotossa, toisin kuin muut sisarukseni. Tajusin, että rakenteeni oli täysin väärä, ehkä ensimmäisenä lapsena olin vain luonnon kokeilukappale, vielpä surkea sellainen. Veljeni ja siskoni saivat siron varren, suuret siniset silmät, nopeasti kasvavat hiukset ja tuuheat ripset ja nätin koko hammaskaluston paljastavan hymyn, joka ei näyttänyt irvistykseltä. Toisin, kuin eräillä.
Olen aina kerännyt painoa helposti itseeni, erityisesti kaiken ylimääräisen vatsaani ja leuan alle. Naisena ulkonäkökamppailuun osallistuminen on ollut osaltani ihan turhaa. Viehättävyysjonoon, en kaiketi muistanut luomisvaiheessa mennä, ei siis niin mitään saumaa missiksi tai malliksi. Sanotaan, että symmetria ratkaisee ja minä olin ja olen edelleen kiero kuin korkkiruuvi.
Siinä missä muut tytöt ( joilla oli neljä numeroa pienempi kengänkoko ) saivat diskoihin parit hitaisiin, minä jäin jumppasalin reunoille ihmettelemään. Urheilujoukkuiseiin minut valittiin aina ensimmäisenä. Olin poikatyttö ja usein mietinkin, että olin oikeasti äijämäisempi, kuin monet kaksilahkeiset luokkatoverini. Ehkä sisäiseen koodini oli tullut virhe, joka määritti sukupuoleni vikaan. Huumorilla onneksi selvisi teini-iän yli. Ulkonäkö suojaa sukupuolitaudeilta ja niin edelleen.
Ulkonäölläni en saisi itselleni uraa mutta se, mikä syö vielä enemmän, on se että mahdollisesti kaiken pelastava älykkyyskin unohdettiin asentaa tekovaiheessa. Ei kauneutta, ei fiksuutta. Mihin muka kelpaisin? Sain kieron varteni seuraksi kieromman huumorintajun, jolla ei silti ihan stand up-koomikon ura aukea. Minunkaltaisella naisella ei olisi koskaan varaa valita, sillä miehiä ei ikinä riittäisi jonoiksi asti. Muutaman kerran joku saattoi kurkistaa kulman takaa ja nähdä vilauksen piilevästä ja söpöstä tyttömäisyydestäni kaiken sen merismieskiroilun takaa. Kaikesta kyynisyydestäni huolimatta olen parantumaton romantikko, pessimistiksi yllättävän optimisti ja kaikesta raivoamisesta huolimatta herkkä ja maailmantuskaan hukkuva ihminen.
Kun tarpeeksi pitkään hoetaan toiselle, että tämä on yksinkertaisesti paska ihminen, siihen alkaa uskomaan. Kerta toisensa jälkeen kritiikkiä ( rakentavaa ja ei-niin-rakentavaa ) kuunnellessani tuntui, että jos useampi, kuin yksi ihminen on sitä mieltä, on sen oltava myös totta.
Väärin.
Jäi kaksi vaihtoehtoa, uskoa se kaikki paskapuhe ja myöntyä siihen tai alkaa pitämään itsestään.
Valitsin lasten syntymän jälkeen lopulta jälkimmäisen.
En ehkä ole se ykkösvaihtoehto taksijonossa baari-illan jälkeen, mutta kyllä minusta ihan perkeleen hienon vaimokkeen joku vielä nappaa. Toimeliaan, elävän ja haastavan. Kaikkea muuta, kuin tylsän. Ja vaikka minulle se sauna ei aina lämpeäkään, niin kukkiihan se perunakin. Joskus. On minullakin ne hetkeni, niitäpä ei ihan jokainen ansaitsekaan.
Tykkään siitä, miten leveät hartiani saavat minut näyttämään vahvalta. Tykkään siitä, miten kova ääneni kantautuu seinistä. Tykkään siitä, miten impulsiivisuuteni saa minut toimimaan ja tekemään asioita, joita moni arkailee. Tykkään siitä, että olen avoin uusille ihmisille ja kokemuksille, vaikka usein saankin opetuksen kantapään kautta.
Ja olenhan minä vittumaisuuteen asti ärsyttävä, valittava, nyyhkyttävä ja useimmat asiat pistää kilisemään ja niistä saa kyllä kaikki naapuritkin kuulla. Ja silti minä olisin ihan hemmetin kelpo tyttöystävä kaikkine ruoanlaittotaidottomuuteni ja hössöttämisieni kanssa. Ihan superupea nainen itsenäisyyteni ja itsepäisyyteni kanssa.
Asenteestahan se on kiinni.
Katsoin itseäni peilistä 21-vuotiaana ja huomasin, että olimpa upea pakkaus kaikkine säröineni, tummine silminaluseni ja sotkuisine hiuksineni. Vaatteetkin olivat väärän kokoisia ja paidan helmassa vinkki siitä, mitä oli lounaaksi poikien kanssa popsittu.
Olisi tehnyt mieli nostaa peukkua.
.jpg)
+012.JPG)
+040.JPG)
+041.JPG)
+001.JPG)
+006.JPG)
+004.JPG)
