2013/11/06

Kärsi kaikessa hiljaisuudessa



Näitä aamuja inhoan.
Näitä aamuja, kun herätys on epäinhimillisesti ennen viittä, kaikkia kiukuttaa väsymys jo valmiiksi ja mulkoilemme toisiamme murhaavasti, peilistä katsoo takaisin joku, jonka silmäpussit roikkuvat polvissa. Aamupala on molempien lasten mielestä ihan arsesta, lastenohjelmatarjonta myös, isompi ottaa useamman jäähyn ennen seiskaa ja äitiä vaan itkettää. Hyvinkin tavallista, ei onneksi jokapäiväistä.

Äitinä olen törmännyt ilmiöön, että väsymyksestä valittaminen ei vaan yksinkertaisesti sovi. Aina joku kiskaisee taskustaan sen kuuluisan " itsepä olet lapsesi tehnyt - kortin ". Itse olen kovin suorapuheista sorttia ja valitan jatkuvasti, vaikka olenkin pyhästi vannonut, etten turhista kitisisi. Onhan se totta, että tietoisesti tässä olen suurimman osan kaikista päivistä ja viikoista lasteni kanssa itsekseni. Tottahan se vaan on. Mutta valitapa kerran.. Kyllähän tässä tukiverkko nyt jotenkin pyörii, poikien isä auttaa tarvittaessa ja kahdesti kuussa on " lomaa ". Joskus se riittää ja joskus ei mitenkään.

En ole kaikkivoipa supermutsi, vaikka kuinka yritän. Väsymys ajaa minut usemmiten ihan skitsoksi ämmäksi, joka huutaa lapsilleen ja ärsyyntyy myöskin naapureiden itkevistä lapsista. Vaikka kuinka marttyyrimaisesti koittaakin jaksaa päivästä toiseen, joskus joutuu toteamaan, että raja tulee vastaan. Välillä sulkeudun parvekkeelle useammaksi minuutiksi hengittelemään, avaan energiajuoman ja lasken kierroksia.
Sitten puurran taas. Hampaat irvessä ja väkisin.

Tiedostan vaativani itseltäni suhteellisen paljon, mutta en osaa höllätä pipoa kaikissa asioissa. Markon tänään soittaessa annoin kaiken vaan vyöryä ulos. Kaiken siitä, miten lapsilla olisi parempi muualla ja miten paska ihminen tunnen olevani.. Samaan aikaan työnsin rattaita bussipysäkille ja pidättelin itkuani. Miksi vapaaviikonloppujen jälkeen arkeen palaaminen kestää minulla ja pojilla aina sen kolmesta neljään päivään? Missä kiinnostuskertoimet?

Voisin kärsiä hiljaa, itkeä iltaisin pahaa oloani yksin tyynyä vasten ja päivisin hymyillä vastaantulijoille ja esittää että kaikki on helppoa ja sujuvaa.
En vaan jaksa tänään esittää, enkä katso sitä yleensäkään tarpeelliseksikaan. Tänään väsyttää ja vituttaa. 
Äitiys ei ole aina kivaa.
Eikä sen kuulukaan.

6 kommenttia:

  1. Jaksamisia! Ite samassa tilanteessa kahden lapsen yh:na. Ja noita samoja tunteita käyn läpi liian usein. Itkua pidätetty myös julkisilla paikoilla, joskus hyvällä ja joskus huonolla menestyksellä.

    Ja ihan totta toi, että jos valittaa väsymyksestä niin kommentit harvoin on kovin kannustavia. "kyllä mä uskon että väsyttää. Muakin väsytti aikanani, mutta sellasta se lasten kanssa on." Kyllä monella on käsitys että äidin on oltava superäiti tarpeen vaatiessa, koska itse on lapsensa hankkinut.

    Miks mä en oo keksiny parvekkeelle sulkeutumista pariks minuutiks. Kiitos vinkistä. :)

    VastaaPoista
  2. Hei tiedätkö, minulla on ihan kamalat rispektit sua kohtaan! Oon lukenut blogiasti melkein alusta asti, vauvakuumeilin ja luin blogiasi, raskaana luin blogiasi, nyt kun on 9kk vauva itsellä niin luen vieläkin blogiasi, ja sen voin sanoa että sinä OLET supermutsi. Sinulla on kaksi lasta, itse valitan jo yhden kanssa! Ja on simputettavana kotihommiin mies, joka käy kyllä töissä, mutta tekeepä silti asioita ja silti valitan. Olet vahva, jaksat puurtaa arkea kahden poitsun kanssa. Inspiroit minua suuresti itsekin jaksamaan, annat muille(noin 500 lukiaa?) vertaistukea kirjoittamalla myös vaikeista asioista joita varmasti ihan kaikilla on. Olet sini mahtava ja ihana ihminen vaikken henk.koht sinua tunnekkaan. Olen varma että kun pojat kouluun päästyään saa tehtäväksi kirjoittaa sankaristaan, he kirjoittavat sinusta :)

    Kyllä uskon että kun lapset kasvaa, voit hyvin mielin muistella mennyttä ja olla ylpeä että selvisit! Sinulla on oikeus valittaa, tunteiden patoamisesta ei seuraa mitään hyvää.

    VastaaPoista
  3. Helpottavaa tietaa etten oo ainoa joka on hajoomassa aitiyteen. Vaikka ma oon vasta alkutaipaleella. Tanaan vein mun vajaan kuukauden ikaisen koliikkivauvan mun aidille yoksi. Oikeesti oon ihan helvetin helpottunut et saan olla ihan rauhassa yhden illan ja yon yksin eika kukaan huuda neljaa tuntia mun korvaan ja saan nukkua koko yon yhteen putkeen. Aika paskamutsifiilis ku samalla lukee facekavereiden paivityksia et 'voi meidan kultamurua 2v 4kk ekaa kertaa yokylassa pois kotoa ja niiiiin kauhee ikava et hain takas kotiin'! Ja ma luovutin jo alle kuukaudessa ja hyvilla mielin nautin yksinolosta!
    En ymmarra miten sa (tai kukaan muukaan) selviit kahden lapsen kanssa ja viela yksin!! Hatunnosto!!

    VastaaPoista
  4. Valittaa saa ja pitää. Jätä nuo typerät kommentit omaan arvoonsa. Tykkään suorapuheisesta tavastasi kirjoittaa blogia! Kiitos siitä. :) Ja joo, meilläkin väsymystä havaittavissa, uhmaa, jäähyjä ja valituksia naapureilta, kun lapsi itkee?! :D Anteeksi vaan naapurit, mutta meidän lapsessa ei ole nappia jolla hänet saa hiljaiseksi, kun uhmakohtaus iskee.

    VastaaPoista
  5. Sini kuule, ihanaa että kirjoitit tästä! :) Ei, äitiys ei ole aina helppoa, ja on ihan perseestä ettei sitä saisi sano ääneen. Arkeenpaluu vapaiden jälkeen on itsellenikin vaikeaa, mutta arki pyörii, välillä hampaat irvessä, itkua tuhertaen ja paskamutsifiiliksissä rypien, mutta muutenkaan en enää voisi elää. Raja on ylitetty ja asiat rullaa suurimmaksi osaksi. Niin, ja itteppähän ollaan lapsemme tehty ja päätöksemme tehty ;)

    VastaaPoista
  6. Tuttua myös täällä, ollut vikan vuoden ku toinen muksu synty :) mut mulla osana voi olla myös ongelmat..väsymys, hermoromahdus/lievä masentuneisuus ymym...vapaaviikonlopun jälkeen menee pari päivää et tottuu arkeen taas!!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...