kunhan höpäjän

Joko se on maaliskuu? Näin pitkällä? 

Lupaavia ovat nämä postaukset, jossa pohditaan heti alkuun ajan kulumista jännänä ilmiönä. Tämä alkuvuosi on mennyt ihan hirveän nopeasti. Osittain se varmaan johtuu siitä, että nyt on ollut paljon mielekästä tekemistä arkipäiville, eli edelleen hehkutan kouluun menemistä yhtenä parhaista päätöksistä ikinä. Minä voisin sanoa jopa olevani kehittynyt maalauksessakin jo pikkuhiljaa! Viiden viikon päästä alkaa ensimmäinen työharjoittelu, iiks! Vähän on ollut hallissa hiljaisempaa, sillä osa porukasta aloitti on harjoittelun ( bkuka nyt kuuntelee mun viisaita juttuja?! ) ja meillä on lattiaremppa siellä vielä vaiheessa.

Ai mitäs muuta kuuluu?  Välillä sitä havahtuu siihen, että kotona ei asukaan enää vauvaa ( vaikka kovasti varsinkin Miron sellaisksi miellän ). Jossain välissä Miro on oppinut ymmärtämään puhetta, keskustelemaan Mikaelin kanssa, muodostamaan ensimmäisen kahden sanan lauseen (  ikää kohta se1v3kk ), löytänyt oman tahdon ja juoksemisnopeus lähentelee jo isoveljen nopeutta ( mikä onkin parasta silloin, kun pingotaan eri suuntiin..). Miro yhtäkkiä puhuu ihan hirveän paljon, kymmeniä sanoja ja koko ajan tulee lisää. Tuorein sana on nyt puuro tältä aamulta. Huomasin myös, että meillä käy 80cm vaatteet jo pieniksi ja kengätkin on kokoa 22-23. Siis mitä? Oikeasti?

Minä voisin syyllistää itseäni siitä, että en ole ollut 100% läsnä viime viikkoina lasteni kanssa, mutta en kuitenkana katso tarpeelliseksi. Päiväkodissa ollessaan pojat ovat reipastuneet hirveästi, vaikka vähän hirvittää, että niinä viikkoina, kun Markolla on lapset viikonloppuna, minun ja lasten yhdessä viettämä hereilläoloaika on karkeasti arvioituna n.15 -20 tuntia, ei kuullosta kovin paljolta. Vähemmästäkin sitä on vaikea pysyä niin tarkasti perillä uusista taidoista ja asioita. ( Koin eilen yllätyksen, kun Mikael oli omassa huoneessaan ovi kiinni ja Miro koputti oveen ja Mikael kysyi: " kuka siellä? " ja Miro vastasi " Mi(r)o ". )

Huomaan välillä, että tulee hetkiä, jolloin on pakko pysähtyä miettimään kenen elämää oikein elän. Esimerkiksi silloin, kun tulen kotiin ja tiskivuori on kadonnut tai kun yhtäkkiä parvekelasit ja peilit on pesty ja kaikki ne pienet korjaushommat, joita olen pelkän naiskortin varassa viivytellyt/vältellyt, ovatkin yhtäkkiä tehtyjä. Silloin myös tuntuu erittäin oudolta, kun öisin huomaat että toinen pitää kädestä niin lujaa kiinni, että sormissa ei kierrä veri tai se, että jääkaapissa on outoja asioita, kuten mehua ja leivän päällekin jotain muuta, kuin voita. Ei ole tarkoitus missään nimessä valittaa eikä varsinkaan kerskailla, mutta tälläistä prinsessakohtelua tulee vielä ikävä.

Ja iskihän se muuten minulle angiinankin viikonlopun kunniaksi. En olisikaan tahtonut syödä, enkä juoda, enkä varsinkaan mitään muutakaan..

Tälläistä tänne. Mitäs sinne?