Se joku, joka meillä tiskaa

En tiedä mistä aloittaisin. Joistain aiheista on aika paljon vaikeampi kirjoittaa, kuin toisista. Tämänkin tekstin olen aloittanut ja lopettanut jo kolmesti, enkä vieläkään ole varma saanko tästä julkaisukelvollista.. Asia tai oikeastaan henkilö, josta tahtoisin nyt yrittää kirjoittaa on Hän.
Hän, joka on keikauttanut koko elämäni ylösalaisin jokunen viikko sitten. Tällä kertaa minä olin se, jolla ei todellakaan ollut tilanne kontrollissa. Sattumaa tai " Jumalan suomaa kohtaloa ", mutta tätä en osannut odottaa. Onhan Hänellä tietenkin nimikin mutta nyt vielä toistaiseksi se  jää paljastamatta suurelle yleisölle. Kyllä sen tarkkasilmäiset osaavat lärvikirjasta etsiä, ei tarvitse olla kummoinen Sherlock.

Kysehän ei ole siitä, että häpeäisin. Päinvastoin.
Minä en tahdo tuoda julki asioita samalla tavalla, kuin ennen koska yksinkertaisesti
1. haluan varjella yleensäkin muiden yksityisyyttä ( jota ei ainakaan blogimaailmassa kunnioiteta tarpeeksi )
2. koska tilanteilla on taipumus muuttua nopeasti. Ja muuttuvat tilanteet ja ihmissuhteet lyhyessä ajassa antavat ihmisestä ( tässä kohtaa allekirjoittaneesta ) mahdollisesti hyvinkin kevytkenkäisen kuvan. Kaikkeenhan ei toki voi itse vaikuttaa.

Me olemme ihmisinä todella erilaisia.
Jos meitä katsoisi ventovieraana, olisi vaikea ehkä tajuta, mikä meitä oikein mahtaa yhdistää.
Me jaamme ainakin kaksi asiaa varmasti: koulupaikan ja lievästi häiriintyneen huumorintajun.
Muita yhdistäviä tekijöitä tosin saa hakea.. Minä olen suhteellisen sähäkkä, elohopeaa sanoineni ja tekoineni ja muutenkin aikamoinen säheltäjä. Hän miettii, pohtii ja suunnittelee, ei säntäile, eikä kohella ympäriinsä. Hänessä parasta on kärsivällisyys, se on sellainen piirre, jota tarvitsee välttämättä minun kanssani. Toiseksi parasta on silmät. Ja samanlaiset arvot. Ja se huumorintaju.
Tapa, jolla hän minua käsittelee on kaikkea sitä ja enemmänkin, mistä aikaisemmin vain haaveilin. Ahkeruus on se juttu. Olen asunut tässä asunnossa 1,5 vuotta ja ikinä ei ole ollut näin siistiä, kuin viimeisen kuuakuden aikana. Parvekkeen oveenkin hän väsäsi jonkinlaisen patenttikahvan, joka on ollut minulla ajatuksen tasolla oikeastaan jo vuoden päivät.
Toiminnan mies.
Oikea mies.

Tässä kuviossa on seikka, joka pitää ottaa erityisesti huomioon.
Lapset. Voisin väittää, että lapset ovat vähintään yhtä hurmattuja, kuin äitinsäkin. Heidät on otettu upeasti huomioon ja heistä on oltu aidosti kiinnostuneita. Ei meillä enää kukaan ole vieraskorea, me kolme tuittupäätä saamme kirkua naamat punaisina ja ränkyttää minkä keuhkoista lähtee, mutta hän kestää.
Ja auttaa.
Ja saa meidät kaikki hyvälle tuulelle hetkessä.
Me emme koskaan saa luotua sellaista suhdetta, jossa ei olisi lapsia. Me toimitaan alusta asti sen mukaan, että elämä pyörii tämän lapsiarjen ympärillä.
Kyllä sen  huomaa ihan käytännössä, miten paljon helpompi tavallista arkea on pyörittää kahden lähes täysipäisen aikauisen voimalla, kuin yksin.

Ja voi, tahtoisin hehkuttaa ( saanhan? ). Sitä, miten ihanalta tuntuu saada suukko niskaan kesken tiskauksen tai tulla kotiin, jossa voi kävellä valmiiseen ruokapöytään. Hehkuttaa vähän sitä, miten aamulla herätessä on edelleen tiukasti toisen sylissä ja vähän sitä, miten ihanaa on se, että toista oikeasti kiinnostaa kaikki ne hölmötkin jutut, mitä milloinkin höpisen. Meillä tuntuu olevan ihan uskomattoman hauskaa, vaikkei tehdäkään mitään erikoista. Ripustellaan pyykkejä ja katsellaan Frendejä yhdessä iltaisin. Hyvin tavallista, mutta silti niin erikoista.
On se minulta vaatinut ehkä kuitenkin vähän totuttelua siihen, että pyykkiä on hieman enemmän, jääkaapissa on oikeasti jotain ruokaa, voileivän tekeminen tai kahvimaidon kaataminen ei olekaan niin yksinkertaista ja kenkätelineessä on kaksi paria lisää kenkiä. On ollut hieman outoa raivata vaate- ja peilikaapista tilaa toiselle, mutta samalla se on ollut hyvällä tapaa jännää.

Me elämme tässä hetkessä, ikuisuutta ei voi kukaan luvata, eikä toista voi omistaa.
Minulla on sellainen tunne, että minua arvostetaan, vaikkei minulla ei ole juuri mitään tarjottavaa, olenhan kahden lapsen verran jonkun muun jäämistöä. Minä en ole erityisen fiksu, enkä hämmästyttävän kaunis. Silti se, että joku haluaa katsoa silmiin  ( ja hymyillä samalla maailman ihaninta hymyä ) tuntuu lottovoitolta. Minä se tässä onnekas olen.
Ja varsin onnellinen, vaikkei elämästä koskaan tiedä, minne se johtaa viikon tai kuukauden päästä.
Tässä on se jokin juttu, mitä en ole aikaisemmin kokenut. On perhosia vatsassa ja polvet vetelinä pitkin päivää, vaikka yleisin lause, mitä saankin kuulla on: " Älä pure kynsiä. "
Sisälläni on jännästi hyvä olo ja se käy varmemmaksi päivä päivältä.
Se tunne.

Ja ihan oikeasti paras syy olla jonkun tyttöystävä, on se, että saa lainata mieheltä maailman pehmeimmät oloverkkarit jalkaansa sunnuntaisin. Sitä tunnetta ei kyllä voita edes keskiyöllä järkätyt kynttiläillalliset tai se, että ajellaan minuuttitolkulla huoltoaseman pihaa etsien parkkipaikkaa, jottei minun kenkäni kastuisi lätäköissä.