tyhjänpäiväistä

Lueskelin vanhoja postauksiani ja totesin, että kaikesta noloudestaan huolimatta olen ollut ennen ihan sanavalmis tyttö. Nyt viimeisen neljän kuukauden ajalta blogin sisältö on ollut tyhjänpäiväistä lätinää, muutama kuva ja vielä vähemmän tekstiä. Ei oikeita ajatuksia, ei juuri sisältöä. Pinnallista on suorastaan.

Ja kyllähän me tiedämme miksi on näin, aina voi vedota ajanpuutteeseen ja oikean elämän löytämiseen ja siihen, ettei kaikkea tarvitse blogeissa jakaa. Ymmärrämme sen, mutta onhan se nyt aivan hemmetin tylsää. On minulla ikävä tavallaan blogimaailmaa.. Siinä, missä muut käyvät hienoissa gaaloissa ja messuilla, niin minä röhnötän sohvalla poikaystävän verkkareissa hiukset harakanpesänä ja tietenkin ihan omasta tahdostani. Sosiaalinen elämä olisi ilman Sannia ( joka oli eilenkin todistamassa, miten arsesta voi maanantait olla ) kuollut. Kyllä kaipaan aikaa, jolloin oli aikaa panostaa esim. valokuvaamiseen enemmän.. Nyt ei vain kykene, eikä ole oikein pätevää selitystäkään tähän.

Mitäs minä kertoisin? Kertoisinko siitä, miten kevätsateen tuoksu hullasi minut täysin? Siitä, että lopetin työharjoittelun kesken? Siitä, miten kauhea sotku meillä on? Muuttostressistä? Siitä, miten minulla on kriisiä kriisin perään uhmaikäisen kanssa? Siitä, miten Miro on oppinut puhumaan? Vai siitä, miten paljon olen kuunnelut musiikkia viimeaikoina ja  Coldplayn Magic on mielestäni vähintäänkin mestariteos? Entäpä jos kertoisin, miten elämäntapaprojekti junnaa paikallaan, miten paljon bensaan menee rahaa, kuinka kamera on viime viikot pölyttynyt hyllyn päällä, että käytiin toissaviikolla viihtellä ekaa kertaa kahdeksaan viikkoon ja siitä, kun Mikael kysyi miksi miehillä kasvaa jalkakarvat, mutta naisilla ei?

Kyllä meillä tapahtuu, mutta julkisesti en osaa edes mieleipidettäni ilmaista. Kyllä meillä kipuillaan, on tuskaisen vaikeita aamuja ja huutokonsertteja iltaisin. Meillä syödään joku päivä pelkkää riisiä ja joskus kylmiä nakkeja suoraan paketista. Meillä on toki minimaalisesti myös seesteisiä lukuhetkiä vastapainoksi parvekkeen lattialla itkemiselle. Elämää, joka tuntuu elämältä. 

Ei juuri mitään oikeasti kertomisen arvoista.

Mitä teille kuuluu?