Elvytysyritys 1.

Kuten tuossa viime viikolla jo taisin blogissani pohtia tämän koko blogihomman pointtia tai oikeastaan sen puutostilaa, niin jatkakaamme vielä lisää. Urputtaminen alkakoon!

Pohdiskeltuani tuossa pari iltaa tämän kriisin kourissa, tajusin, että blogimaailma on muuttunut hirveästi viime vuosina. Minun aloittaessani blogit olivat vielä aika harvinaisia, aika pitkälti päiväkirjatyyppisiä ratkaisuja ja kun katselee tätä nykypäivän meininkiä, niin tunnen tippuneeni auttamattomasti kärryiltä. Pitäisi kirjoittaa paljon, kuvien olla kauniita, pitäisi osata hankkia sponsoreita ja  jotenkin brändätä itsensä. Tajusin olevani blogimaailmassa todella tylsä, en erotu kauneudellani, en älylläni, en huumorillani, enkä kirjoitustaidoillani.. Edukseni nyt ainakaan. Tuntuu, että tarinat on tältä erää tarinoitu, fiilis puuttuu ja pitäisi osata ehkä uudistua ja panostaa tähän hommaan entistä enemmän. Se ei ole helppoa ja olen loppujen lopuksi aika laiska jos suhteuttaa tekemisen määrän vuorokaudessa oleviin hereilläolotunteihin, sillä yöunistahan minä en tingi. En tuntiakaan.

Vaikkei minulle sinänsä ole väliä lukeeko tätä kukaan vai ei, niin olen ehkä vähän kateellinen suurille bloggaajille, joiden mielipiteillä on väliä ja jotka saavat herätettyä keskustelua ( muutenkin, kuin Av:llä ja Äityleissä ). Meidän arki ei ole blogigaaloja tai tärkeitä tapahtumia ja tapaamisia, kauniita/kalliita vaatteita tai upeita ruokia kauniisti sisustetussa kodissa. Meidän arki on ihan vain rehellisesti ilmaistuna jauhelihahelvetti kirkuvine lapsineen. Nuorempi lapsi osasi ilmaista neljäsanaisen lauseen muuten eilen, sekin on jo olevinaan iso poika. Pojat ovat kyllä muutenkin melkoinen parivaljakko, isompi ohjeistaa ja pienempi toteuttaa. Se riemu, minkä pojat toisistaan saavat, on jotain korvaamatonta. Vaikka välillä pienempi härnää ja isompi tönii, niin kyllä ne istuu melkein sylikkäin iltaisin katsomassa Pikkukakkosta. Ylpeäksi vetää tämän äidin.

Mistä minä muuten haluaisin kertoa? Siitäkö, että välillä vaan vituttaa aamuisin niin raskaasti, että päiväkotireput unohtuu kotiin ja Peugeot hajoaa keskelle motaria? Siitä, miten on kädet aina maalissa ja ruokalistalla taas makaronilaatikkoa? Vaikka meillä tapahtuu tietenkin kodissa paljon ihaniakin asioita ( ultimaattisista vitutuspäivistä huolimatta ), tuntuu liian henkilökohtaiselta jakaa minun ja miehen insidehuumoria ja niitä hetkiä, kun kaikki on kuin elokuvista tai saduista..Ei oikein viitsi hieroa sitä siirappista hattaraunelmaa ruudulle. Pidän ne hetket itsekkäästi vain meidän tietoisuudessa.

Minä olen katunut blogin aloittamista, sitä mitä olen tänne vuosien mittaan jakanut ja sitä, miten koen " velvollisuudeksi " tehdä tätä. Toisinaan se vituttaa ja toisinaan rakastan sitä. Ota tästä nyt selvää. Ehkä minulla on joku ohimenevä asenneongelma/-vamma. Olisihan se hemmetin siistiä kirjoittaa kaikesta ja maustaa se onnistuneilla kuvilla ja hauskalla tekstillä, mutta taas toisaalta mielummin pötkötän sohvalla ja katselen Salkkareita miehen kanssa. Tarvitsin ehkä motivaatiovapaan viikon. Tai uuden alun. ilman blogimenneisyyttä.

Purkautuminen päättyy, menen nyt suihkuun ja pakkaan lasten tavarat aamua varten. Viikonloppuna olisi yhdet häät tiedossa ja minua jännittää jo aika lailla..